Kiitos vuodesta 2013.

Vuosi 2013 oli hiljainen vuosi. Etenkin syksy ollut todella omituista aikaa. Ollut liikaa stressiä, liikaa tekemättömiä asioita, liian vähän voimaa tehdä mitään.

Harkitsin koulun lopettamista jo silloin kun puoliso jätti. Tuntui siltä, että en jaksa välittää siitä, mistä itseni löydän kymmenen vuoden päästä. Joululoma - etenkin loppuosa siitä - on kulunut samanlaisten ajatusten kourissa. Harkitsin sitä, että lopettaisin ja vaihtaisin alaa. Tämä on liian vaikeaa minulle ja tunnen itseni jatkuvasti pettyneeksi.

Sitten löysin puhelimesta kuvia, jotka otin viimisellä viikolla ennen lomaa ja totesin itselleni, että rakastan sitä, mitä teen. En tiedä miksi, mutta rakastan oppia uutta ja sitä, että se on haasteellista, jopa vaikeaa. Se saa minut tuntemaan itseni hyödylliseksi. Tajusin, että haluan tehdä sitä. En oikeasti halua lopettaa. Lopettaminen on sama kuin luovuttaisi, antaisi periksi, lakkaisi yrittämistä. Se on hylkäämistä.

Ajatus lopettamisesta on itsesuojeluvaistoa; jos lopetat, ei tarvitse osata mitään, eikä tuntea itseään jatkuvasti huonoksi. Se on aidan ylittämistä siitä, mistä se on matalin. Koulu on kuitenkin tähän mennessä antanut minulle todella paljon, eikä pelkästään lekoista, fysiikasta, matematiikasta. Vaan asioita ihan elämästä.

Olen aina ollut todella ankara itselleni, enkä siedä epäonnistumista. Koulussa on ollut pakko epäonnistua, koska ei voi osata, jos ei opettele. Aina on ihan yhtä vaikea kohdata sitä todellisuutta, että ei heti onnistu jossakin työtehtävässä ja, että siihen menee aikaa, ennen kuin sen saa tehtyä oikein.

On ollut pakko ottaa vastuuta itsestään, opiskelusta ja luottaa. Olen selviytynyt kouluun silloin kun olen henkisesti ollut sillä tolalla, että olen jaksanut opiskella. Haluan aamuisin lähteä kouluun. Olen joutunut ottamaan vaikean askeleen ja luottamaan opettajiin, kertomaan henkilökohtaisesta elämästäni asioita, joita en haluaisi ääneen monellekaan ihmiselle sanoa.

On täytynyt pyytää apua ja luottaa siihen, että ihmiset eivät naura minulle. Opettajat ovat lähes kaikki osanneet suhtautua hyvin avunpyyntöihin ja kysymyksiin, mutta jotkut kanssaopiskelijat eivät aina ole ja suhtautuminen on välillä ollut sitä, että nauretaan ja pidetään tyhmänä.

Ymmärsin kuitenkin tänään, että miten onnellinen olen ja tuntui, kuin suurin osa stressistä olisi valunut pois. Miten hyvin asiat minulla loppujen lopuksi edes ovat.

Kiitos kaikille blogia edes kerran lukeneille ja hyvää uutta vuotta 2014 !

Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi !

Irrationaalinen mustasukkaisuus

Istun jälleen ahdistuneena, kuten niin monena aamuna ennenkin. Pitäisi mennä kouluun, mutta en saa lähdettyä. Toivoisin, että koko hautajaissirkus olisi ohitse. Kiellän kai kaiken vieläkin tapahtuneen, sillä aikataulujen miettiminen oli vaikeampaa, kuin normaalisti. Tunnen epäonnistuneeni niin monella tavalla.

Sitten on tämä helvetin mustasukkaisuus. En jakaisi häntä mielelläni edes koirien kanssa. Hän on minun. Samalla pelkään, että karkotan hänet pois tällä takertumisellani. Luottaminen on vaikeinta – voinko luottaa siihen, että hänkin haluaa olla vain minun, eikä kenenkään muun?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

Laskuri pysähtyi 1337 aamuun.

Kiitos näistä vuosista.

Olit parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

toisinaan epäilen oman olemassaoloni tarpeellisuutta

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…

Päästä, päästä irti jo

Unesta jäi lämmin tunne. Näin unta sielunveljestäni; skitsofreenikko, eristäytynyt ja, jonka kanssa kukaan ei tullut toimeen, joku kuvaili häntä unessani arvaamattomaksi ja vaaralliseksi. Mutta tuntui oudolta, että joku ymmärsi minua puolesta sanasta ja jos jotain unessa huomasin, niin sen, että hän oli vain väärinymmärretty. Häneen sai kyllä yhteyden, erittäin syvällisenkin yhteyden. Täytyi vain kuunnella ja ymmärtää, olla läsnä. Pitkästä aikaa näin unta yhtään mistään.

Tänään on viikon pisin päivä, 8 tuntia. Päivää ehdin jo luonnehtimaan sanoilla “mennä nyöläämään paskaa kahdeksaksi tunniksi kouluun”. Välillä naurattaa, miten ohjattua kaikki on, jotta luokan paskoimmillakin näpertelijöillä olisi jokin mahdollisuus selviytyä annetuista tehtävistä. Eikö sekin periaatteessa ole heidän oma ongelmansa, jos eivät kykene? Ei sitä mielestäni tarvitsisi koko luokan ongelmaksi tehdä.

Liikuntatunnit ovat loistava esimerkki tästä; ei kukaan juokse sen laiskan ja velton pojankaan puolesta Cooperin testiä, kun tämä ei itse viitsi yrittää. Ei lentoasematunneillakaan kukaan tuputa opettamaansa oppiainetta; tehtiin selväksi jo kättelyssä, että voimme itse oppia tai olla oppimatta, valinta on meidän.

Kuuntelen Apulantaa ja itken väsymystäni. En jaksa.

Rahaa saa aina lisää.

Terveyttä ei. Eikä uutta minuakaan vanhan tilalle, jos nykyinen kuolee pois, koska terveys meni.

         

Tämäkin viikko pikkuhiljaa siloteltu. Huomenna enää sunnuntai ja sitten alkaa taas aherrus.

Energiatasoja saanut nostettua jonkin verran ja koulun jälkeen ei tarvitse mennä ensimmäiseksi nukkumaan. Oikeastaan perjantainakin odotin vaan sitä, että pääsen pois ja koirien kanssa lenkille.

Maanantaisin ja tiistaisin odotan ehkä eniten koulun päättymistä, sillä atto-aineet ei ole vieläkään mitään suosikkeja. Ne muutenkin on eri paikassa kuin loppuviikon tunnit, jotka puolestaan ovat siis lentoasemalla.

En ole vieläkään ihan täysin varma siitä, miksi olen tälle alalle päätynyt. Kaikkien muuttujien vaikutus kun on täysin vastaan nykyistä tilannetta. En edes ymmärrä, että miksi pääsin sinne. Tai sitten en vain ole täysin rehellinen itselleni. Taivas on aina kiehtonut ja sitä kautta myös lentäminen. Halusin ihan pienenä astronautiksi, mutta tajusin kasvaessani, että se on todella absurdi ajatus ja todella absurdina pidän sitä vieläkin.

Ala on haastava ja jokainen päivä antaa minulle sitä kautta jotakin. Koen oppivani jotain uutta päivittäin ja tunnen oloni hyödylliseksi. Ehkä liiankin täydellistä. Mutta en silti osaa vastata kysymykseen, miksi tämä ala.

Viime yö oli taianomainen. Siirryttiin erääseen kallioniemeen, väsättiin tulikeko ja paisteltiin makkaraa sekä otettiin valokuvia. Tai minä otin lähinnä. Minusta oli erittäin viihdyttävää katsella kipinöiden kiipeämistä tumman taivaan syleilyyn. Metsä kohosi ympärillämme väkevänä. Tuuli liikutteli järven pintaa kalliota vasten ja se olikin ainoa ääni puiden lehtien lisäksi, jonka me kuulimme. Koirat saivat juosta vapaina. Oikeastaan Suden ensimmäinen reaktio olikin niemeen saavuttaessa se, että se juoksi kylkiään saakka järveen, sukelteli ja polskutteli siellä, sitten hurjaa kyytiä kallion laelle, meidän luoksemme ravistelemaan vedet päällemme. Pumi enemmänkin nyrpisteli kastuessaan tahtomattaan.

Joskus aamuyöstä sitten viimein maltoimme sammutella nodelin ja lähteä kotiin päin. Kadut olivat unenomaisen hiljaisia, muutamia autoja ja mopoilijoita lukuunottamatta.

Tähtitaivas muuten oli hämmentävä kalliolla. Se oli syvä ja selkeä, Linnunrata erottui. Se oli erilainen kuin mihin olen tottunut etelässä. Näin useita tähdenlentojakin yön aikana. Haluan palata sinne vielä tämän syksyn aikana, enkä pelkästään tähtien vuoksi, vaan sen yleisen rauhan ja hiljaisuuden takia. Tuntea olevani osa luontoa. Sitä palaa, joka minusta tällä hetkellä puuttuu ja, jota niin kovasti kaipaan.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Jos sydämessä ei ole rakkautta, niin elämä on tyhjää. Ei ole unia, eikä tarinoita. Ei ole mitään.

With the lights out, it’s less dangerous.

Puolentoista vuoden jälkeen taas koulun penkillä. Tunsin vapautuneeni, päässeeni irti joistain vanhoista kahleista, kun jätimme Etelä-Suomen taaksemme elokuun alussa. Nyt lähestymme loppua ja syksyn aloitusta.

Viikolla ei saa aikaiseksi mitään, koska väsyttää. Herään myös usein aiemmin kuin kello antaa luvan, joka ei iltapäiväväsymystä ainakaan helpota. Tai puuduttavat päivät ylipäätään. 8 tuntia kun istuu perseellään ja tuijottaa eteen taululle, alkaa olemaan iltapäivästä jo melko torkussa. Sellaisena kotiin ja jos erehtyy sängylle, siitä ei ylös pääse.

Viikonloppunakaan ei saa aikaiseksi mitään. Ei huvita lähteä mihinkään, vaan haluaisi olla vaan kotona.

Pyrstöä odotan. Kaikki energiani on suunnattu sen odotukseen. Viikot menevät koulun takia nopeasti, äsken oli viikonloppu ja ennen kuin huomaakaan, on taas viikonloppu.

Jos minä jotain haluaisin, niin nukkua.

With your blood only shall my blood unite.

Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

TJ 1

Tukehdun tähän jännitykseen. Ei ole enää mitään tekemistä. Rinkan pakkaan vasta iltasella, jotta kaikki tulee varmasti mukaan, sillä pitää noita vaattehia kuivatella…

Ajattelin klo 1900-2000 käydä nukkuilemaan, herätä kolmelta. Unta siis tulisi jotakuinkin 7-8 h, sikäli jos ylipäätään pystyn jännitykseltäni nukkumaan. Äiti sanoi tulevansa hakemaan 0345. 0430 nousenkin sitten bussiin. Tai ainakin näin olen suunnitellut.

On toisaalta huvittavaa, että olen odottanut kaikkea suurella innolla ja nyt alkaa kuumottelemaan sitten niin, että miksi menen sinne. Ylipäätään äkilliset mielenvaihdokseni asian suhteen ovat huvittavia. Pelosta intoon ja taas takaisin. Välillä ei tunnut miltään, ei jännitä ja yhtäkkiä taas tuntuu tukehtuvansa siihen paikkaan. Mahassa muljahtelee ja tuntuu, ettei pysty syömään tai keskittymään mihinkään, koska jännittää.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tuntunut siltä, että menisin lukkoon, että kaikki into ja jännitys olisi niin ylikuormittavaa. En tiedä, että johtuuko se sitten siitä, että olen oppinut käsittelemään tunteitani vai sitten siitä, että haluan tätä, no, niin paljon kuin tätä voi haluta.

Ei pelkästään turvallisuuden takia, vaan osin senkin, että oppisin ottamaan itsestänikin vastuuta, haastamaan itseäni, kohtaamaan asioita, jotka pelottavat.

Hyvillä mielin olen lähdössä. En malttaisi odottaa. Keksin bussimatkallekin tekemistä; piirtäminen. Puhelin saanee olla rauhassa ja akku pysynee kohtuu täytenä.

Voi jännitystä.

Vaikka tämä onkin armeija –kategoriaan sijoitettu, kyse ei silti varsinaisesti ole armeijasta, vaikka meno taitaa melko sotilaallista ollakin. En vain jaksa luoda tämän takia uutta kategoriaa, en edes tiedä miksi sen nimeäisin… vapaaehtoinen maanpuolustus?

Listan rustailua; mitä täytyy muistaa tehdä ennen lähtöä...

Tj 4

Näihin aikoihin perjantaina olen jo matkalla kohti Forssaa, josta jatkan Säkylään, jossa olen perillä aamupäivällä.

Seiskää kanssani.

Engel

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.

I'm bored your shit, life.

♥

Huojuvat keulat

Haluan lukea.

 

Yö oli kietoutunut harsopilveen kun kävin koiran kanssa ulkona. Oli lämmin, mutta palelin silti hieman. Jostain syystä olo on haikea, kaipaan mummia.

Haluaisin metsään, mutta turhaudun vielä näihin nietoksiin. Viikonloppuna menetin varpaankynteni metsälle ja toinen runnoutui kengässä kävelykelvottomaksi. Maiharit ovat vielä sairaslomalla ja odottavat uutta vahaa pintaansa.

Pelkään sitä miten kauan tämä blogi on ollut olemassa. Aikaa ei tunnu kuluneen paljoa, mutta samalla kuitenkin sitä on kulunut aivan liikaa. Sekin tuntuu kierolta, että jos kaikki olisi mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, valmistuisin tänä keväänä luonto-ohjaajaksi.

Mutta mikä on tilanne?

Olen taas hakeutumassa yhteen oppilaitokseen ja vaikka muuta päätin syksyllä, näyttää tulevaisuuteni taas olevan luonnonvara-alalla…

Rossinpojalle Rossinkylältä

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila

planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

kyyneleideni myrkky

Muistan vieläkin kuuman ja hyttysten täyttämän kesän 2010.

Miten voisinkaan sitä unohtaa.

Muistan myös sen kenkälankilta, hieltä ja pölyltä tuoksuvan sotilaan, jonka viereen samaan sänkyyn kaivauduin viikonloppuisin…

Jo nyt kaipaan suudelmia kanssasi, kätesi kosketusta lantioni kaarella.

Olen niin täynnä tuskaa.

Sinun jälkeesi ei tule muita. En halua muita.

Kiitos kaikesta. Minä rakastan sinua silti.

Minun vuoteni 2013 tulkoon sisältämään seuraavaa;

- opiskelupaikka ja sitä myötä myös panostusta sitä kohtaan
- Joikun kanssa tokon alokasluokka, viimeistään syksyyn mennessä
- tavoitepainoon!
- enemmän huomiota parisuhteelle
- ystävien laiminlyönti loppuu, sovittuihin tapaamisiin mennään eikä keksitä tekosyitä
- elämä hallintaan
- sosiaalisten tilanteiden pelko hallintaan
- ongelmien pakoilulle tulee päätös

Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

Rakas Kulkija

Älä sano minulle, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen, jos et sitä aio tehdä. Minä itken paljon ja en voi tunteilleni mitään; ne tulevat ja menevät. Ne eivät oikeuta sinua olemaan ilkeä minulle.

Jos minun kanssani on kerran niin kamalan paha olla ja en mielestäsi huomioi sinua tarpeeksi, en pakota sinua jäämäänkään. Tämäkin taas osaltaan liittyy hyväksymiseen. Sellainen minä olen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ajoittain ehkä jopa liikaa. Mutta tukehdun liialliseen läheisyyteen; tarvitsen tilaa ympärilleni.

Mikään ei silti muuta sitä, että olen sinun. Meidän väliimme ei ole tulossa ketään, eikä mitään. Enää edes koirat eivät ole minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, kuin sinä.

En pysty tällä hetkellä näkemään itseäni seksuaalisena olentona, sillä kaikki mitä näen itsessäni, on vain tämä pullataikinamaisen löysä ja venyvä keho. Se oksettaa minua. Yritän kuitenkin tehdä jotain sen eteen. Lihavuus on kai ollut se merkittävin asia, jonka vuoksi välttelen läheisyyttä. Kuinka välillä toivoisin olevani jotain muuta. Mutta en ole ja muuksi tämä löllyvä läskikasa ei muutu, ellei tee jotain. Minä taistelen. Todella kovasti.

Vaikka pystyisin seisomaan vahvana koko maailmaa vastaan, siihen en valitettavasti sinun edessäsi kykene. Jos sanot jotain ikävää, se uppoaa aina syvälle. Tämä ei ole ensimmäinen ilta, jona harkitsen ihoni auki leikkaamista. Rangaistusta siitä, että en voi olla juuri sellainen nainen, kuin sinä haluaisit minun olevan. Rangaistusta siitä, että en ole parempi sinulle.

Minä en jaksa kipua. Välillä tuntuu, että tämä ei ole oikea hetki elämässäni parisuhteelle. Tosin, jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sinun jälkeesi ei tulisi ketään. Eläisin elämääni eteenpäin ja keskittyisin opiskeluun, työhön ja uran luomiseen. Ne minulle tälläkin hetkellä merkitsee, vaikka se ei kai siltä näytäkään. Niistä kuitenkin toistuvasti haaveilen ja niitä minä mietin. Etenkin sitä, missä minä olen ja mitä minä teen ensi syksynä.

Minun kanssani ei ole pakko olla, jos siltä tuntuu. Olet vapaa lähtemään heti, kun siltä tuntuu.

Jos rohkeutesi ei riitä, minäkin voin pakata tavarani ja siirtyä pois saastuttamasta elämääsi tämän enempää.

Olen pahoillani kaikesta.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

En tahtoisi olla täysi ääliö.

Siinä minä seison. Tai oikeastaan kävelen, kohti kotia. Vanha puminretale tepastelee vieressäni, ei kisko tai pyri minnekään. Kulkee vain.

Jostain takaani kuuluu kaiun säestämänä rääkyvän paimenkoiran epätoivoinen mölinä. Kuin se yrittäisi sanoa, että älä jätä minua. Se tuntuu tavallaan liikuttavalta, että jokin olento saattaa pitää minusta noinkin paljon. Mutta todellisuudessa se tuntuu vain oksettavalta. Se on riippuvainen minusta. Riippuvaisuus ei ole ikinä hyvä. Se ahdistuu, kun joku toinen taluttaa sitä, tai vie sen pois minun luotani. Se ei ole terveellistä.

Sinä hetkenä vihasin itseäni. Kävellessäni. Vihasin sitä mitä olen, sitä mitä minussa on. Vihasin omaa sukupuoltani, naiseuttani. Vihasin olla nainen. Vihasin myös sisälläni olevaa heikkoutta. Mietin, että millä sellaisenkin saa kaivettua ulos itsestä. Millä sen voi puristaa pois, kuin finnin. Ruoskia sen kuoliaaksi. Mitä tahansa. Haluan eroon siitä.

Mietin, että olisin varmasti ollut onnellisempi miehenä. Ehkä olisin erilainen, täysi peilikuva itsestäni.

Tuntuu, että muut ihmiset saavat elämän näyttämään niin kamalan helpolta. (En väitä, että se olisi sellaista ollut – enhän minä näe kenenkään elämästä kuin nykyhetken ja sen mukaan pyrin olemaan arvioimatta henkilöä.) Koen saavani ponnistella elämäni eteen kohtuuttoman paljon. Aina tulee paskaa niskaan, vaikka en sitä pyydä. Kaikki mitä olen aina toivonut, on ollut se, että saisin olla ja elää rauhassa, omana kummallisena itsenäni. En kaipaa ketään tuomitsemaan, arvostelemaan tai muutakaan. Haluaisin vain olla ja yrittää rakentaa itselleni sellaista elämää, jota haluan elää.

Heikkous, jonka koiratkin minussa aistii, mietin, että voivatko ihmisetkin aistia sen? Olemme kuitenkin mekin pohjimmiltamme eläimiä ja vaikka suurin osa ei ehkä nykyään osaa enää käyttää vaistoaan ja aistejaan, niin eikö silti periaatteessa olisi mahdollista, että minä haisen heikolle, jonka vuoksi paskaa tulee niskaan kerta toisensa jälkeen?

Eivät koiratkaan epätasapainoisen – heikon – lajitoverin päätä silitä ja säälittele. Kyllä ne kiinni käyvät, jos toinen ei pysty, osaa toimia niiden pelisääntöjen mukaan.

Tunnen itsekin, että minussa on vikaa. En ole ehjä, enkä tasapainossa. Toisena hetkenä uskon itseeni ja seison ylpeänä, varmana itsestäni. Toisena hetkenä haluaisin vain vajota lähimpään suohon, pois näkyviltä, pois elämästä. Paeta, kuten olen aina paennut.

Toisaalta huomaan itsessäni muuttuneen paljon asioita, mutta silti tuntuu, että vähäistenkin asioiden muuttaminen on työn ja tuskan takana. Uuvuttavaa.
Onnistuminen on toisaalta palkitsevaakin, mutta välillä tuntuu, että “palkka” vaivaan nähden on varsin mitätön.

Esimerkiksi kampaaja-aika mitä en saa varattua, vaikka miten yritän. Unohdan sen tahattomasti, tuntuu, että soittaminen maksaa enemmän, kuin se euforia siitä, että on taas vaihteeksi sellaiset hiukset, joista tykkää ja voi taas hetken aikaa olla tyytyväinen ulkonäköönsä.

Pelkään välillä antavani periksi, luovuttavani ja samalla ajatus periksi antamisesta saa minut taistelemaan. Tavallaan kai tarvitsen pohjalle putoamista, jotta pystyn hakkaamaan päätäni seinään vielä senkin jälkeen kun sattuu.

Välillä pelkään, että tuhoan läheisteni elämää olemalla, no, tällainen, tarvitseva ihminen. On vaikeaa tuoda omat tarpeensa julki, sillä ei kukaan ole niistä ennen välittänyt. Koen syyllisyyttä siitä, että elän oman tahtoni mukaan ja tavoittelen elämää, jollaista haluan elää. Kuin tekisin pahankin rikoksen muita ihmisiä kohtaan.

Se heikkous, tahdon siitä eroon.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.

epätoivo

don’t waste your time on me?

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Sanat eivät tule ulos. Kaipaan kamalasti, mutta en tiedä mitä. On vain tunne, ikävä.

Tämä kesä oli lyhyempi kuin muut. En uskalla pettyä, sillä en halua katkaista tätä kevyttä ravia. Vapaus on niin lähellä.

Susi sisälläni on herännyt taas ja se kaipaa juoksemaan. Elokuun mustia öitä ei voi lakata rakastamasta.

En saa järjestettyä ajatuksiani. Ne eivät pysy lieassa, vaan nakertavat sen poikki ja pakenevat tuntemattomiin sfääreihin. Olen kai levoton.

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluasin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä.

Eräänä päivänä kuljeskellessani suolla, kohtasin sudenpennun…

klik

mustikanvarpujen seassa

tanssii susi

vapain askelin

Katoava ranta

sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla

muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului

 

 

näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta

vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään

 

 

katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään

olemassa olo on toissijaista

tämä on koti

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

tämä laulumme perinnöksi jää…

Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?

Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?

Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?

En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?

Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?

En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?

Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.

Vain vesisade seurana. Yö levittäytyy sinisenä hämäränä ulkona, sade napsahtelee ikkunalautaan. Koira huokaisee syvään.

Tänään olen ollut vain neljän seinän sisällä. Sateen vuoksi. Sekä kipeiden reisien.

En tiedä. Ei oikein ole sanottavaa. Odotan vain kovasti elokuuta, että voin viimeinkin keskittyä johonkin muuhun, kuin itseeni ja olla valvomatta näinä uuvuttavina pikkutunteina. Yksinäisyys on näissä se pahin.

Viime yönä pyörin taas pitkään valveilla sängyssäni, tänään en viitsi mennä, ennen kuin tuntuu siltä, että silmät kuivuu kuoppiinsa. Sängyssä pyöriskely on inhottavinta, mitä tiedän. Tulee kuuma ja kylmä ja taas kuuma. On hiki, selkää kutittaa. Ulkoa kuuluu pelottavia ääniä. Koira makaa jalkojen päällä ja jalat puutuvat. Lisää kammottavia ääniä ulkoa.

Olen samaan aikaan tyytyväinen yksinäisyyteeni ja samalla kuitenkin kamalan vihainen ihmisille, että he kohtelevat minua kuin ilmaa. Oloni on kuitenkin ollut enimmäkseen hyvä, kun ei ole tarvinnut miettiä ihmissuhteita. Samalla tosin olen huomannut, ettei minulla edes ole niitä.

Loppuisipa huomiseksi sade, niin voisin lähteä ulkoiluttamaan kissoja.

Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.

Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.

Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.

Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)

Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.

Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.

Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.

Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.

Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.

Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.

Koen silti onnistuneeni, edes jossain.

ohutta yläpilveä

 

Haluaisin erakoitua ihan oikeasti. Haluaisin myös pois. Lähteä liftaamaan jonnekin kauas. Unohtaa kaikki pikkusieluiset ja turhamaiset ihmiset.

Ihmissuhteeni saavat minut tuntemaan itseni jotenkin riittämättömäksi ja kovin arvottomaksi. En oikeastaan edes tiedä enää, miksi taistelen pitääkseni ne elossa. Kai se on vaan se nykyajan normi, että pitää olla PALAJON ystäviä, että saat säilyttää ihmisarvosi, etkä ole ihan täysin säälittävä nolla?

Miksi siis säilyttää ihmissuhteita, jotka eivät tee minua onnelliseksi? Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että edes tohdin tuon kysymyksen kirjoittaa, mutta mitä se oikeastaan edes hyödyttää, että tuhlaan aikaani roikkumassa ihmisissä, joille en merkitse mitään?

Voisin käyttää sen ajan etsimällä uusia ystäviä tai sitten ihan vaan erakoitua, valita tietoisesti sen yksinäisyyden. Kun uskon kuitenkin, että ihminen voi tulla toimeen ilman ystäviäkin. Ainakaan toistaiseksi en ole vielä itsemurhaan päätynyt.

Ehkä tämä päätös vapauttaa minut syyllisyyskierteestä ja olen taas vähän enemmän vapaampi.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.

Sudenrakkaus.

Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.

Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.

Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.

On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.

Juoksen vaikka en jaksaisi.

Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.

Selittäkää minut itselleni.

Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?

kalma kaulaluilla

Lauantainen hautajaistilaisuus sai minut miettimään omia maahanpanijaisiani.

Kristinuskon hautajaistilaisuus on perin aneeminen kaikkine synkistelyineen ja masentavuuksineen, ilmapiiri oli painostava ja huulillani liehuva hymy tuntui lähes rikokselta. Mutta en voinut sille mitään, että tunsin oloni kevyeksi ja hyväksi, hymy ja itku ovat minulla herkässä. Kyllä oli hetkiä, kun silmät kostuivat, lähinnä siksi, kun muistelin rakkaan Nokkosperhoseni pois lähtöä.

En suostunut laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksia, en suostunut lausumaan uskontunnustusta, sillä minun uskoni ei enää ole evankelis-luterilainen kristinusko. Toki muuten käyttäydyin tilanteeseen sopivasti, pyrin hymyilynkin jättämään vähemmälle, vain äidin ja siskon läsnä ollessa tohdin vallattomien suupielieni hieman kohota.

Mitä omiin maahanlaskijaisiini tulee, toivon niissä olevan iloista musiikkia ja vaikka omiin elintapoihini ei viina kuulukaan, mikäpä estää vieraiden sitä nauttimasta. Haluan, että ihmiset sisäistävät sen, että surussa roikkuminen estää vainajan henkeä siirtymästä eteenpäin. Haluaisin, että ihmiset iloitsisivat siitä, että pääsen viimeinkin tapaamaan esivanhempiani.

Sitäkin toivoisin, että minut tuhkattaisiin ja tuhka kaadettaisiin maahan ja sille kohtaan istutettaisiin puu.

En puhetta halua hautajaisiini, muistoja saisi kertoa toki. Sikäli kun minusta sellaisia kenellekään ikinä jää tai jos minulle ylipäätään niitä hautaajia jää.

Henkilökohtaisesti kokisin kristinuskon hautajaistoimituksen häpäisevänä ja loukkaavana, senkin toivoisin ihmisten tajuavan.

Toki on mahdollista, mikäli siis vanhaksi elän ja vanhana saan kuolla, että kulkisin johonkin korpeen odottamaan loppuani. Jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ei ketään kulkisi ja saisin mädäntyä ja maatua sinne – sellainenhan olisi unelmallinen ja absoluuttisen luonnollinen tapa kuolla.

Mutta no, toivon tosin, että saisin vielä monta vuotta nauttia Kulkijan rakkaudesta ja yhteiselosta.

Hukkuessa

Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.

Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.

Vanhat mahdit opettivat  minut pelkäämään mustaa vettä.

Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.

Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.

hautajaiset

läpi hiljaisuuden erämaan
vaellat
paikkaan parempaan
vaikka suru sydämessäni on
loputon
silti kuiskaan hiljaa;

jäähyvästi, jäähyvästi rakkain
on meidän parempi olla näin

 

 

 

 

 

 

 

(selvennykseksi, vaikka en paljon selittelyitä harrastakaan; tämä ei koske Kulkijaa tai meidän välistä suhdetta, olen menossa tänään hautajaisiin ja yritän virittäytyä tunnelmaan)

Joskus itkin sitä, että miten huono mun on olla olemassa.

Nykyään itken sitä, miten hyvä mun on olla ja miten onnellinen olen.

Semper Fidelis

Si vis pacem, para bellum.

Sydäntäni paleltaa, vaikka ei se lämmin ollutkaan.

Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.

Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.

Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.

Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.

Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.

Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?

Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.

En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.

Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.

Naisenraivolla, sanotaanko.

soturin synty

suden reisiluuhun
kaiversivat tulevaisuuteni merkit

naiseksi synnyit
ollakseen luonnollesi ominaista
lempeys ja lämpö
empatia, ymmärrys

olkoon sinulla soturinsydän
tuomassa rohkeutta
löytää todellisen muotosi

tuokoon se myös sitkeyttä,
periksiantamattomuutta,
kestävyyttä

olkoon sinulla metsästäjän
pettämätön vaisto
tuntekoon jalkasi polut
muistakoon kaikki tiet
joita kerran kuljet

vahvistakoon suden sielu sinua matkallasi
auttakoon se sinua valitsemaan oikeat polut
löytämään sisältäsi
muinaiset salaisuudet

tehköön se sinusta

voittamattoman selviytyjän

miehet soutakaa ! airot tahdissa käskyjen !

Päätä särkee. Uneni ovat olleet väsyneet, vähäiset, puutteelliset ja tyhjät.

Itse asiassa nukkumaan meno eilen oli lähes mahdotonta, vaikka uni toisaalta kyllä tulikin saman tien, kun sain pääni tyynyyn, vaikka tuntuikin aluksi siltä, etten tule nukahtamaan pyörimättä ensin sataa vuotta hereillä.

Mietin taas tulevaisuuttani, tein suunnitelmia. Ei todellakaan ole pitkä aika, kun on aika käydä toteuttamaan… unelmiaan?
Kaipa ne niiksi lasketaan. Tavoitteiksi sitten ainakin, jos ei unelmiksi.

Eräs koira, tuolla kaukana jossakin, on myös saanut jälkikasvua. Siitä hyvällä onnella yksi olisi meidän.

Inhoan tuntea itseni tyhmäksi tai muuten epäonnistuneeksi, myös pettymys on inhottava tunne. Pelkään liikaa.
Siksi en taas saa auki erästä sähköpostia. Siellä se nököttää virtuaalisessa postilootassani, mutta käteni ei suostu tottelemaan. Siksi ei taas auta kuin odottaa Kulkijaa.

Tästä käytöksestä olisi päästävä eroon. En vain tiedä miten. Minua oikeasti        p e l o t t a a.

Niin naurettavalta kuin kuulostaakin. Mieluummin uisin järven ympäri yksin, kuin luen tuon sähköpostin yksin.

Sudentassuni tavoittivat maan eräänä iltana, kun en saanut unta. Hengitin rauhallisesti ja aloitin loikan, tavallisesti loikka kestää iäisyyden, seuraavaan aamuun. Nyt laskeuduin päivän paisteesta vielä lämpimänä olevalle asfaltille kynnet rapsahtaen vaimeasti. Muotoni on tullut takaisin.

Sen villiys sykähteli suonissani ja vaistot tuntuivat vahvoina. Ei sanoja, ei ajatuksia. Pelkkiä reaktioita, liukuvaa liikettä. Vahvoja lihaksia sudenkarvan alla. Liikkeiden vaivattomuus tuntui taivaalliselta oman kömpelön ihmisruumiini jälkeen.

Sen voima on voittamaton.

My strenght did not come from lifting weights.

My strenght came from lifting myself up

when I was knocked down.

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.

Hukkuva takertuu oljenkorteenkin?

Päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta ja sekunti toisensa jälkeen olen lähempänä tulevaisuutta. Olen lähempänä heinäkuuta. Lähempänä sitä päätöstä, jatkanko vai en.

Tuntuu mahdottomalta mennä takaisin. Keksin oljenkorsia joihin takerrun. Haluaisin kerrankin olla luovuttamatta, mutta silti tuntuu, että tässä vaiheessa suunnanmuutos olisi ainoa oikea vaihtoehto. Minun piti ottaa rennosti ja päästää irti stressistä keskeytyksen jälkeen. Silti en ole tehnyt muuta kuin vain miettinyt, jatkanko vai en, jatkanko vai en, jatkanko vai en. Välillä vaakakuppi kallistuu enemmän toiselle puolelle ja välillä toiselle. Silti en saa päätöstä tehtyä.

Näen niitä unia, sekavia unia sodasta ja koulusta. Niiden lisäksi on tullut unet valkoisesta koirasta.

Olen tuuliajolla.

valkoiseksi muuttunut puu
kuin suden reisiluu
kaiverra minulle sanoja

i can barely believe i'm alive

Kaikki alkaa samalla tavalla; ensin on tyhjä paperi edessä, johon alkaa mielessään hahmottelemaan asioita. Viiva kerrallaan, varovasti kuva muodostuu kokonaiseksi.
Tyhjä paperi, johon kielen kärjellään alkaa sovittelemaan sanoja, maistellen vielä mielessään niiden makuja.

me olemme etulinja, seiso vierelläni tai astu sivuun

Olen väsynyt. Tuntuu tarkoituksettomalta kirjoittaa, kun kukaan ei kuitenkaan kuule. Kirjoitan silti, tämän on toisinaan hyvinkin terapeuttista. Järjestellä ajatuksiaan tai vain päästellä tunteita ulos.

Minulla on tunne, että minun tarvitsisi kasvaa ennen kuin opiskelustani tulee mitään. Sisäisestä kasvusta siis kyse. Silti minulla on tunne, vahva sellainen, että jos menen ennen valmistumistani armeijaan, jään sille tielle. Tosin, jään sille tielle varmaan, vaikka menisin sinne valmistuttuanikin. Minusta tuntuu siltä.
Tänään herätessäni minulla ei ollut stressiä, ei nurkissa ketunlailla hiiviskelevää ahdistusta.

Tajusin sen tänään, että minulla on vaihtoehtoja, minulla on jonkinlaisia suunnitelmia. Mitä teen jos en voi tehdä tätä ja tätä.

Silti tuntuu ajoittain kamalan pahalta se, että tunnen olevani täysin vailla tarkoitusta ja tuuliajolla.

Villiys asuu sisälläni. Värisee heikossa liekissä. Olen liian rauhaton pysymään aloillani, keskittymään mihinkään. Minun täytyy kasvaa.
Kenties se on susi, joka puhuu sisälläni. Kenties en ole ihminen, tuskin olen ikinä ollutkaan. Olen jostain toisesta aikajatkumosta. Kaukaa tähtien takaa. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen.

Haluan tehdä jotain, jolla on tarkoitus.

***



Silti minulla on ollut pitkään jo tunne, että minun täytyisi puhua jollekin. Silti kaikki ajatukset, sanat kuolevat jo heti kieleni päälle. Mitä olinkaan aikaeissa sanoa? Mistä halusinkaan puhua?

Haluaisin vain niin kovasti, että minullakin olisi jokin tarkoitus elämässäni. En osaa ajelehtia kuolleen lehden lailla virran mukana.

Uneksin joskus ritareista, joskus pienempänä tyttönä. Ehkä siksi, että olen itsekin sellainen. Tai siksi, että susi on metsästäjä, jolla on soturin sydän.
Siksi, että minä olen soturi.

On uuvuttavaa, kun yöstä toiseen näen unta siitä, että olen armeijassa tai siitä, että olen koulussa.
Kouluun liittyy vahvasti onnettomia tunteita, masennusta, ahdistusta, yksinäisyyttä, surua, hylätyksi tulemista, pelkoa.
Armeijaunissa taas olen onnellinen, vahva yhteenkuuluvuuden tunne on läsnä ja tarkoituksellisuus.

Silti minussa elää yhä erittäin selkeästi pasifistinen puoleni, joka tekeekin kaikesta niin kovin ristiriitaista. Sen olen tosin myöntänyt itselleni jo, että haluan armeijaan. Mutta en osaa vieläkään perustella miksi. En edes itselleni.

Tämä on näitä kirjoituksia joiden aikana elän. Joiden aikana pelko epäonnistumisesta ei pureskele nilkkojani.
Olen alkanut uskomaan, että onnistun. Tietoisen myönteisen ajattelun vuoksi.

Kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen. Minä uskon siihen. Ensin on elettävä tämä vaihe, tämä tylsä ajelehtimisen vaihe. Sitten tulee hetki, kun saan itseäni niskasta kiinni ja alan tavoittelemaan asioita, joita haluan.

Sitten tulee se, onnistuminen, jonkin asian tavoittaminen.

Minä pystyn siihen. Ehkä.

kaikki haluaa nähdä pornoo

Joinakin päivinä tuntuu, että loppuun kaluttu klisee "en halua kuolla, mutta en jaksaisi elää" osuu varsin kohdilleen. Kuten vaikka tänään.

Kuumat ilmat eivät tee hyvää vanhalle koiralle. Tänään taas säikähdin turhasta.

Kaikkein vaikeinta kai on kuitenkin päästä ylitse toisen pahoista sanoista.
Kun pyydän ensi kerralla, että ole hiljaa. Ole kiltti ja tee niin, sillä en jaksa sitä tuskaa, mikä pahoista sanoista tulee.

Miten se ei lähde pois, vaan kalvaa.

O' why, o' why...

MIEHET !
Erityisesti jotkin miehet. Tai aikalailla kaikki, lajiin katsomatta.
Naisiin katsotaan alaspäin, naiset omistetaan koko ajan. Naisella ei ole mielipiteitä, ei omaa tahtoa. Naisia väheksytään...

Omalla isollani on päähän pinttymä siitä, että en muka saa itseäni ylös ennen puolta päivää tai, että on muka olemassa suuren suuri mahdollisuus, että vahingoitan itseäni tahattomasti ommellessani, leikatessani leipää tai paperia tai höyryttäessäni homeläikkää lattiasta tai ajaessani traktorilla tai käyttäessäni ruohonleikkuria tai raivaussahaa tai moottorisahaa. Hänen mielestään minua ei pitäisi päästä lähellekään edellä mainitsemiani välineitä.
L U O T T A M U S T A kiitos ! Eivät ne koulussa antaisi minun koskea edes viikatteeseen, jos katsoisivat, että se olisi minulle vaaraksi. Lisäksi ne antavat sieltä ohjeistuksen, kuinka tätä ja tätä välinettä käytettään turvallisesti. Joka kerta olen noudattanut näitä ohjeita ja muistanut muistuttaa niistä muitakin, jos joku on yrittänyt välttää käyttämästä jotakin suojavälinettä tai toiminut muuten holtittomasti.

Samoin viime kesäisessä kesätyöpaikassani; minulla ei ollut nimeä ja se oli maailman suurin ihme, kun korjasin ruohonleikkurin ja raivaussahan. Jota kaupunkilaiset lonttoperseet eivät yllättäen osanneet tehdä. Yllättäen.

Sitten on tuo koira, joka luulee, että olen sen omaisuutta, johon kukaan muu ei saa koskea. Mutta se on koira, sen maailmankäsitys ja filosofia kulkevat täysin eri polkuja kuin ihmisen. Siksi sitä ei lasketa, enkä voisi ikinä ärsyyntyä siihen samalla tavalla.

Joskus suututtaa, kuten juuri nyt, että aina puhutaan tasavertaisuudesta, mutta ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Ärsyttää se, että minua ei voida nähdä sellaisena kuin olen nyt, vaan aina, jokainen kerta - tällä kertaa sukupuoleen katsomatta - minut nähdään ihmisenä, joka joskus olin. Mikä hämmentää pientä mieltäni entisestään.

...ja loukkaa.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

olen levoton

Vaikka kuulostan skitsofreenikolta, ei se tarkoita, että sitä olisin. Minulla on paljon asiaa, mutta ei silti mitään järkevää sanottavaa.

Kevät tekee minut villiksi ja kesyttömäksi. On mahdotonta vain pysyä aloillaan, ulkoilman täyttyessä tutuista tuoksuista ja polun kiihottaessa jalkojani. Keho käski jo hiljentää, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun en aio totella sitä... tai ketään.

Kaipaan lepakon perhosmaisen kevyttä, lepattavaa lentoa halki vaalean sinertävän taivaan. Sen pientä siluettia maailmankaikkeutta vasten. Omaa pienuuttani nukkuvaa maailmaa vasten.

Tunnen kuinka toinen puoleni on palannut kotiin. Kuinka se katsoo samojen silmien läpi maailmaa. Tunnen meidän ykseytemme. Tunnen sen halun juosta sykkivän verisuonissani niin huumaavana ja villinä, vastustamattomana.

Sama myrkky virtaa myös sen suonissa. Olemme samaa lihaa, samaa verta, samaa sielua.

kasvotusten todellisuuden kanssa

elämäni on salaista mytologiaa
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin

tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten

silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat

minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua

tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun

vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen

yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu

Älä luule

että päästäisin Sinut sylistäni.
Sinä Rakkain
Olen Sinun.
En hylkää Sinua

Sitä istuu kiven päällä ja miettii kuhun kulkisi. Hiljaa tuuli käy pellolta. Ei ole paikkaa minne paeta, eikä kenenkään kaipausta, ei syliä, ei ystävää, ei ihmistä, joka odottaa. Siksi hyvästit nää, en jaksanut enempää.

Yleinen surkeustila

Miksi yleinen surkeustila - tunnetaan myös flunssana kaikkine herkkuineen - saa kaipaamaan niin kipeästi läheisyyttä?

Itken, koska on ikävä. En jaksaisi odottaa, että palaat töistä, rakas Kulkija.

No voi sie hullu kun markan maksoit, mie sain kopeekalla...

...mie sain sängyssä viltin alla ja sie sait lattialla...

Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?

Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.

Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.

Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.

Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.

Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.

Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.

Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.

Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.

Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.

Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.

Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.

Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.

Vallitkoon hiljaisuus vielä hetken.

Olen uppoutunut kirjoihin. Olen jäänyt vangiksi sivujen väliin.

Minun syntymäni

Tämä on se vaihe syntymisestä; uuvuttavin ja kivuliain vaihe. Vaihe, jossa puristutaan kohdun lämmöstä emättimeen ja aina ulos, maailmaan. Tämä on puristuminen, tämä on uudelleenmuotoutuminen.

Minun syntymäni. Uuden ihmisen, uuden henkilön syntymä. Vanhan kuoltua; en halua olla minä. En halua olla se, joka olin. En edes halua luetella niitä piirteitä, joita olen kuolevasta minästäni löytänyt. Siitä ihmisestä, jota nyt tapan sisälläni. Se on kamala henkilö. Se en ole minä. Tai ainakaan en halua olla.

On hyvä tiedostaa huonot piirteet itsessään, voidakseen hallita niitä tilanteissa, joissa ne yrittävät ottaa vallan. Olen kuin tietokone; negatiivisen tunteet ilmestyessä järjellinen puoli naksahtaa päälle ja alkaa muuttamaan ajattelumalliani. Vähän kuin negatiivinen tunne olisi virusmato ja tietoinen myönteisyyteni olisi viruksentorjunta, joka asettaa troijalaisen karanteeniin ja myöhemmin poistaa sen kokonaan. Vähän kuin jotain siihen suuntaan.

Olen ajatellut taas paljon susia, sotaa ja kirjoittamista. Siksi olen niin hyvällä tuulella.

feasting again

Niin, ensin välttelin sähköpostia, jotta mun ei tarvitsisi lähettää SITÄ sähköpostia.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.

En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.

Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.

On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.

Ruoskan jäljet selässäni...

Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.

Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.

Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.

Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.

Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.

En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.

Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.

Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.

Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.

On liian myöhäistä luovuttaa. Perkele, vaikka väkisin.