Voimauttava valokuva ja 219 kuukautta.

Kameran peilissä on tuhruja. Karvoja tai jotain. Se pitäisi viedä kameraliikkeeseen putsautettavaksi, en uskalla itse kajota siihen. Tai olen yrittänyt, mutta ei se ole auttanut. Vehje on muutenkin niin kovin pölyinen. Haluaisin valokuvaamaan. En ole ajatellut muuta pitkään aikaan. Mielessäni vain pyörii, että pitäisi saada ostettua kangasta. Tehdä se, mitä on jo kauan pitänyt tehdä. Yksinäisyys on kiduttavaa. En jaksa ajatella enää mitään. Olen ajatellut jo kaiken ajateltavan arvoisen. Kulkija ehdotti kolumnien kirjoittamista, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ei minusta ole mihinkään. Jumitan taas vain paikoillani. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja luen Maailman kauneimpia ajatuksia tai Kelttien jumaltaruja ja puhun koiralle. Tai luen koiralle. Tai laulan sille. Mietin, että pitäisikö meditoida? Yrittää saada yhteys suteen, kun kuitenkin näin sen taas eilen sieluni silmin juoksemassa pitkin, voimakkain askelin auton vieressä ja minulle itsellenikin tuli halu juosta. Naapurin summeri soi ja koira tuhahtelee. En ole jaksanut laittaa turvaketjua kiinni tänään. Oloni on kovin turvaton muutenkin, yksi turvaketju ei siihen paljoa vaikuta. Ulkona kulkiessa pelkään ihmisiä. Eilen autossa istuessa pelkäsin. Korvat painuivat niskaa vasten, koko olemus lyhistyi ja häntä pakeni koipien väliin. Pelkään huoltomiestä. Joka tulee kai tällä viikolla. Ei se ole koira, joka voi käydä kimppuun jos tulee yleisavaimilla. Vaan minä.

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Olin taas illalla yksin junassa ilman Rakkaani ihanaa seuraa. Työpäivä oli päätöksessään. Tuntui aivan sietämättömän pahalta se, että ensi viikkokin menee siellä kokonaan. Joku "viisas" sanoisi siihen, että älä valita, sehän tietää paljon rahaa. Paljon rahaa ! Mihin minä sellaisia isoja määriä tarvitsen ? En mihinkään. Riittäisi sen verran, että olisi rahaa maksaa vuokra asunnostamme ja saisi vähän leivänpäälle muutakin kuin kuivunutta ylähuulta. En minä tarvitse paljoa rahaa. En todellakaan. Sellaisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa, olen nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi. Kuinka kuvottavan teennäistä olikaan elämä siellä "Ota-Onnelassa", rikkaiden äpäröiden paratiisissa, josta ei kuulemma viina lopu juomalla. Ei varmaan; niin kauan kun vanhemmilta tulee rahaa... Näitä "rikkaita" näin sitten junassa ja bussissakin. Yksi näistä surkimuksista, nuorehko mies, valitteli jollekin nuorelle naiselle sitä, ettei saa nähdä 3-vuotiasta tytärtään. Mies oli ilmeisesti iskenyt tämän naisen baarista samaisena iltana ja oli aivan umpikännissä. Kuinka sellainen kehtaa valittaa ääneen entisestä vaimostaan, joka ei anna tavata tyttöä ? Ihan tuli ihana lapsuusaikani mieleen. Olisi tehnyt mieleni nousta ylös ja heittää mies ovesta ulos. Että olisin saanut olla rauhassa. Että olisin saanut olla omissa mietteissäni, ilman että minun pitää aina uudestaan miettiä, miten huono ihminen minä olen ollut, kun en ole kelvannut äidilleni aikoinaan, kun hän päätti, että viinakset ovat perhettä tärkeämpiä. Nousen autosta. Herään todellisuuteen. Minulla on kaikki hyvin. Elämästäni ei mitään puutu. Olen todella rikas. Olemme juuri saaneet oman kodin Rakkaani kanssa. Koti ei ole kalliilla hankittuja huonekaluja tai viihde-elektroniikkaa. Se ei ole kaupan kallein matto tai hienoin televisio. Koti on minulle paikka, jonka jaan vain Rakkaani kanssa. Rakkaani ja hänen pienten otusten kanssa. Nyt minulla on ensi kertaa elämässäni koti. Kulkija on viimein löytänyt paikkansa. Paikkansa Rakkaansa sydämestä. Eikä mikään tee minua onnettomaksi enää koskaan. Kunhan vain saan Hänen kanssaan elää. Minun ei enää koskaan tarvitse elää menneessä miettien sitä, miksi minua ei kukaan ikinä rakastanut. Sillä minä rakastan Sinua ja tunnen, miten Sinä rakastat minua. Ja se tunne on maailman ihanin...

Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

Elämää ihmiskehossa.

Sixty years is a long time to deny yourself to touch one of another. But you do it, because you just can't bare the thought of seeing yourself as a monster of someone elses eyes.

- Mick St. John, private investigator & vampire (Moonlight, Season 1: "There's such things as vampires")

That line hit me totally. It tells exactly what I have gone through. I still feel same sometimes. Feel like I can't get close enough to another people. I'm not even sure why. Is it me who holds back or is it them who won't let me close? Or is it just that they doesn't have animal soul with them? So it makes me feel like I don't get any contact towards them... Or what? I'm really afraid of that someone will reveal my "secret", that I feel my self a wolf in a human body. More than that I afraid that whoever it gets on it's known, would laugh it and think I'm lunatic. May be it's me who holds back and can not be as open as I hope I could be with it. I feel lonely, because I just can't be me. Always I had to be something else, someone else.

Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.

Älä pelkää

sillä koskaan en vihaisi itseäni niin paljon, että jättäisin Sinut. En ikinä luovu Sinusta Rakkaani. Rakkauteni on ikuinen. Rakkauteni Sinua kohtaan. Minä en ikinä mene pois luotasi. Kaikesta muusta voin luopua, mutta elämää Sinun kanssasi en vaihtaisi mihinkään. Sillä minulla ei ole elämää ilman Sinua. Kiitos että olet olemassa. Kiitos, että saan kuulua Sinulle.

Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.

Mikään ei satu minuun

niin pahasti kuin se, kun tahtomattamani satutan rakasta ihmistä. Silloin minä vihaan itseäni. Olen ällöttävä. Haluan pyytää anteeksi. Anteeksi Rakas. Vaikkei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä...

Sanojen silta

Tassu on tassu ja askel on askel, oli se iso tai pieni. Jälki siitä jää, mutta ei ikuinen. Kylmyyden näykkiessä sormenpäitä, puhallan höyrypilven taivaalle ja tanssahtelen lumen narahtelun soidessa taustamusiikkina. Minä kuulun talveen. Sotarumpujen kumina ajaa minua kohti täydenkuun pyöreää syliä, sisälläni uinunut peto on herännyt. Merkki on annettu. Aseisiin, miehet. Käyttäkää hampaitanne.

Kulkijan taival...

On ollut pitkä. Liian pitkä. Liian monta valvottua yötä miettien, mitä onni olisi. Liian monta pitkää kilometriä olen taittanut ajatellen Sinua. Sitä, miltä tuntuisi olla rakastettu ? Miltä tuntuisi rakastaa? Tänään on elämäni ensimmäinen ystävänpäivä. Olen löytänyt ainoan oikean ystäväni. Olen löytänyt elämäni ainoan elämäni rakkauden. Olen löytänyt onneni. Olen löytänyt Sinut. Nyt kuljen enää vain yhteistä polkuamme. Tänään minun ei tarvitse enää kulkea onneni perässä. Voin kulkea vierelläsi ja tiedän, etten koskaan halua poiketa tältä polultamme, jolle elämän tieni minut toi. En halua poiketa, enkä koskaan poikkea, koska rakastan Sinua, ikuisesti. Tämä on kaikki mitä teidän tarvitsee tietää siitä, mitä polkuja kulkija on kulkenut ja mitä polkua hän on kulkeva niin kauan kuin on olemassa...

Onnellinen kahvipannu

Siellä kahvipannukin laulaa onnellisuudesta. Siellä kotona!

Syntynyt kuolemaan.

Taas viime yönä näin ahdistavanlaatuisia unikuvia. Jokin luurankomainen vanhus kävi kiinni, kosketteli luvatta. Iskin siltä silmät kuulakärkikynällä ja riivin kasvolihat irti. Leikkasin kaulan saksilla poikki. Verta ja jauhelihaa joka paikassa. Matoja. Sen ihmisen sisällä oli matoja. Jos se oli ihminen. En tiedä miksi olen niin rauhaton ja levoton. Heräilen yöllä ja herätän toiset, näen painajaisia ja havahdun niihin helpotuksesta vääränä. Haluaisin taas nukkumaan, mutta en haluaisi mennä. Minun on niin ikävä. Mutta toisaalta minua jännittää hurjasti. Kulkijan ja minä kun kävimme katselemassa eräitä asuntoja eilen. Toivon niin, että saisimme yhteisen kodin mahdollisimman pian. Haluan pois täältä. Olen onnellinen vain Kulkijan kanssa. Rauhaton ja ärtynyt kaikkialla muualla. Pitäisi jatkaa inventaariota, mutta en jaksa. Ehkä illalla. On niin paljon pois heitettävää. Kuten esimerkiksi muistot. En tiedä mitä tunnen.

Matkalla

2 päivää sitten lähdön hetki koittaa mielikuvitusmatkalla tyhjää rautatietä pitkin suden pitkät loikat kantaa hanki kantaa

Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.

Auta mut pois täältä, pois pään sisältä.

Usean viikon mietiskelyn ja epäilyn jälkeen menin sitten viimein erään tuntemattoman ihmisen kannustamana lähettämään tietoni erääseen mallitoimistoon. Vaikka en ulkonäöllisiin arvoihin perustakaan omaa maailmankatsomustani. Ihan mielenkiinnosta. Ehkä sitten uskon viimein sen, mitä Kulkija jaksaa minulle aina hokea; "Olet kaunis." En kyllä tosin aio tapaamiseen mennä, jos ottavat sieltä yhteyttä. Ehen. Tällä naamalla kun hädin tuskin kehtaa peiliin katsoa. Mutta myönnettävä on, että jos joku vieras ihminen tulee tällaista yllyttämään - siis omien tietojen lähettämistä sinne toimistoon - niin on se varsin itsetuntoa ylentävää. Vaikka enpä suuria odota sieltä suunnalta. Eikä se asia kiinnosta minua sen enempää kuin sen mahdollisen yhteydenoton verran. Pidemmälle en vie asiaa, sillä en pystyisi olemaan mukavasti kameran edessä. Enkä ole reipas, enkä mitään muutakaan. Ujo ja arkajalkainen susi-ihminen vaan. Kelpaan Kulkijalle ja se riittää. Kulkija tulee tänä yönä. Tunnin päästä loppuu hältä työt. En ole vielä pistänyt tikkua ristiin tämän kämpän sotkuisuuden vuoksi. Tosin, onhan tässä vielä aikaa; Kulkija on täällä kaiketi aamuviiden ja kuuden välillä. Ei ole kiire... Haluaisin hirttää erään ihmisen.

Naiseksi kelpaamaton ja vaarallisia ajatuksia.

Tunnen itseni vialliseksi äidinvaistojen puuttuessa. En mitenkään voi kuvitella itseäni paimentamaan lapsia. Olen yrittänyt, mutta pelkkä synnytys tuntuu niin etovalta toimitukselta, että ei kiitos. Kulkijalle kuitenkin koko ajan puhun, että miten mukavaa olisi, jos olisi pikkukulkijoita. Mutta en loppujen lopuksi halua kuitenkaan, koska en vain kykene kuvittelemaan, että missä vaiheessa tätä pikkuelämääni oikein ehtisin hoitaa ja kasvattaa lapsia. Tiedän, että Kulkija haluaa perheen ja haluaisin sen hänelle niin kovin antaa, mutta en vain pysty haluamaan lapsia. Minäkin haluan perheen, mutta minulle perhe on koiria ja mies. Noiden ajatusten lisäksi on vielä huomattavasti vaarallisempia ajatuksia, jotka kyseenalaistavat jälleen sukupuoleni, mutta niitä en paljasta. Ne tekevät minut niin onnelliseksi, kun haudon niitä sisälläni ja ruokin niitä haaveilemalla. Pelkään, että ne ovat verenperintöä vanhemmiltani. Mutta jätän asian hautumaan pieneen viheliäiseen mieleeni. Olo on ollut ihmeellisen hyvä, kun olen tuota asiaa miettinyt. Mutta aion miettiä sitä vielä. En halua hätiköidä asian kanssa. Tarhapöllölle satuin mainitsemaan asiasta ja hän suhtautui siihen varsin myönteisesti. Kyllä naiset voi, jos ne haluaa. Tarhapöllö miettii keinoja hankkia rahaa, järjellinen ihminen kun on. Minä etsin kokemuksia, rahasta ei niin väliä. Puhun siis työllistymisestä, mikä omalla kohdallani kusi alleen heti alkuunsa. Palasin lähtöruutuun, ennen kuin sieltä edes pois ehdinkään. Olen pahoillani siitä, että minä en voi tulojen perusteella hankkia työtä, joudun hakemaan sellaisen homman, joka miellyttää itseäni, jotta voin olla varma, että homma on tuottavaa. Saisin potkut alta aikayksikön, jos hankkiutuisin sellaisiin hommiin, joita en pystyisi sietämään loppupelissä yhtään. Tämäkin osoittaa osittain sen, miten kelvoton oikeasti olen. Ratkaisin rahaongelmani ostamalla viimeisillä hiluillani suklaata ja maksamalla ylihintaisen bussimatkan. Olen boikotoinut asuinkaupunkini julkista liikennettä niiden ylihintaisuuden vuoksi. 6 km maksaa 3 euroa ja 3 euroa on puolikas hinta lipustani, jolla pääsisin 40 kilometriä kouluuni. Olen siis yrittänyt liikkua jalan tai olla liikkumatta ollenkaan. Tänään vain annoin periksi voimattomuudelleni. Tuntemukseni tällä hetkellä ovat nimettömiä, sekaisia keriä teurasjätettä. Toiveikkuus on silti havaittavaa. Minun ajatuksissani nukkuu mustalihainen susi ja tiedän olevani voittamaton.

Kääpiöperhosten pakkaslaulu

En tiedä miten monta kirjoitusta olen elämäni aikana aloittanut sanoilla "en tiedä". Miten moneen kysymykseen olen vastannut "en tiedä". Enkö minä tosiaan tiedä? Vai enkö vain halua tietää? Toisinaan minulla on hurja ikävä, toisinaan minua kyllästyttää. Toisinaan en tiedä. Askeleeni ovat uupuneet, rikkovat enää vain väkisin lumen tasaisen pinnan. Junassa istuessani minä aina kuvittelen, miten susi seuraa minua. Miten se juoksee junan vierellä, lumisilla pelloilla hylänneenä kaiken sen, mikä sille merkitsee. Seuraten minua vain siksi, että se ei pysty rakastamaan mitään muuta. Minä haluaisin kirjoittaa kipeän tarinan rakkaudesta. Siitä, miten vaikeaa on sopeutua ja miten vaikeaa on rakastaa ja rakastua. Etenkin, miten vaikea on antaa toisen rakastaa sinua sudenmuotoisine sieluinesi. Pelkään, että otsaani leimataan taas "hullu", kun edellinen on kulunut siitä jo pois. En muista mitä sanoit, mutta minä vastasin, että pitäisihän sinun tietää, että olen susi ja sinä sanoit tietäväsi. Tunsin itseni typeräksi; miksi minä keksin vieläkin satuja, joihin uskoa? Todellisuus on kai se, oikeasti, objektiivisesti tarkasteltuna, että en tiedä, mikä tai kuka olen. Minulla ei ole mitään käsitystä identiteetistäni. Joskus en ollut nainen, enkä mies, vaan susi. Nähtävästi olen sitä vieläkin. En jaksa enää hämmentyä, en jaksa enää ahdistua. Tyydyn lönkyttämään samaa ympyrää, nämä polut jo kerran nähneenä ja tutkineena. Millainen nainen minä olen, kun en tahdo lapsia?

lumisateen lämpö

eksyneille ei ole tienviittoja kukaan ei vastaa jos kysyy ohjaavat paikasta toiseen sanovat ettei päämäärää ole istun ikkunalla ja katson ulos sinä olet jossain kaukana taas tänään kuten koko viime viikon minä yritän sovittaa palapelin paloja väärään palapeliin uusi elämä on jo alkanut alkoi jo sillä hetkellä kun sinä teit sen päätöksen että kirjoitat minulle

[x] nouse sängystä

Päivän tärkein tavoite saavutettu. Voi kun saisin ne tuhatkymmentä muuta saavutettua ! Olen nimetön ja vailla päämäärää omilla harharetkillään. Tutkin itseäni ja elämääni suurennuslasin kanssa. Irvistän toispuoleisen hymyn peilille. Hyvää huomenta, takkuturkki ! Se on ihmeellinen tammikuinen aamu taas edessäsi ja nähtävästi pääsit sängystäkin ylös. Sängystä ylösnousemisessa on jotain mekaanista. Se vain tapahtuu. Sitä vilkaisee kerran sitä kelloa ja jos se on enemmän vähemmän kuin kaksitoista, minä pääsen ylös. Mutta jos tuntiviisari on jo karannut kahdentoista tuolle puolen, minua ei saa hereille vaikka halolla hakkaisi. Olen vihainen koira hampaat kiinni sinun nilkassasi, nuljake. Potkaise minua, ennen kuin on liian myöhäistä. Taistelua, taistelua, taistelua... Elämän suolaa taisteluhaavoissa. Nauti kivusta. Ja tästä päivästä. Hae työtä. Jos uskallat, pelkuri. Tänään ruoskitaankin oikein urakalla. Hallitsematonta ilman avautumista. Nimettömiä tunteita. Ehkä olisi aika luoda uusi tunnekansio. Ehkäpä ironinen toiveikkuus?

Olen pahoillani, että olen murhaaja.

Olen jumiutunut tähän aikajatkumoon. Päässäni nainen laulaa let yourself go wild ahh ja minä tahdon liikkua yksinkertaisen rytmin tahdissa. Musiikki vain menee suoraan tajuntaani, lävistäen sen, jättäen todelliseksi ainoastaan tämän rytmin, jonka mukaan en kuitenkaan mene. Yöt ovat mielenkiintoisia. Näen unia kuolleista eläimistä ja juoksevista susista. Sitten minä herään säpsähtäen sinun vierestäsi ja kiehnään kyljessäsi kunnes heräät ja annat huomiota. Sitten minä katoan taas tajunnan taakse ja jätän sinut yksin tähän hyiseen tammikuiseen pimeyteen. Sinä lähdet aamuhämärässä. Juoksen sinut vielä kiinni bussipysäkillä. Enimmäkseen minusta tuntuu siltä, että en saa kiinni mistään ja mikään ei pitele minua. Mutta sinusta minun otteeni pitää, takerrun sinuun epätoivoisesti. Vain tuskaa, joka unohtuu silloin, kun sinä olet läsnä. Kanssasi minäkin olen voittamaton. Uskon olevani suurempi kuin olen ja se antaa salaperäistä voimaa. Susi on minussa ja minä tunnen sen juoksevan auton vierellä lumisessa aamussa. Kuitenkin sisällä minä olen taas häkkiin suljettu eläin. Kierrän levottomasti ympyrää ja vilkuilen ulos ikkunoista. Enkä minä halua myöntää, että minun on ikävä sinua jo nyt. Sisimmässäni jokin on kuitenkin yhä jumissa; sen kertovat kuvat, joissa puoliksi lumihankeen hukkunut susi puhaltaa höyryä pakkasilmaan. Toinen haluaa sanoa, että minä en halua enkeliksi, sillä minun sielullani on neljä käpälää, villit silmät ja sydämessä ikiaikainen laulu. Halu juosta on vastustamaton, mutta minä olen hukkumassa umpihankeen. On kyse vain sekunneista kun kiväärin tähtäin tavoittaa minut. Saksalainen sotilas on kadonnut jonnekin. Sisällä talossa haisee bensa.

Kolmas kerta toden sanoo.

Vuosi 2010 Tammikuusta aina elokuuhun saakka kestänyt vapaus ja rötvyy. Maaliskuussa sain ensimmäisen viestin nykyiseltä avopuolisoltani, heinäkuussa tavattiin kasvotusten ensimmäisen kerran. Huhti-toukokuussa näin edellistä seurustelukumppaniani viimeisen kerran seksuaaliseen aktiin pakottamisen merkeissä. Mummi kuoli kesäkuussa, hautajaiset ja perhoset ovat jääneet mieleeni. Juhannuksen paikkeilla saapunut ilmoitus, että pääsin opiskelemaan. Elokuussa alkoi koulu. Minä todella nautin siitä. Syyskuussa piti lähteä vaellukselle, mutta sairastuin. Olin poissa koulusta joululomaan saakka. Välillä kotona ja välillä sairaalassa, leikkauskin on jäänyt mieleen siltä ajalta, koska pelkäsin hurjasti sitä. Joulukuu oli melko sekava. Olo on pyörinyt ahdistuksen ja järjettömän itsevihan välimaastossa. Tavoitteita vuodelle 2011 - ajokortti - paikkakunnanvaihto - yhteenmuutto Kulkijan kanssa - maraton - opiskeluiden jatkaminen syksyllä - koiran hankinta (Tähän mennessä olen jo keskeyttänyt opintoni ja aikeissa seuraavana maanantaina hiippailla työkkäriin.)

I am a Wolf Trapped in a Human Body

Pääntakomissessio.

Olen taas häkkieläin. Maailmaani peittävät kalterit. Oikeastaan maailmani ei koostu muusta kuin kaltereista. Kierrän kehää, jahtaan omaa häntääni. Jokaisella askeleella luulen pääseväni karkuun, jokaisella askeleella olen lähempänä itseäni. Liekö kolmas yö, kun istun valveilla ahdistuneena ja tuskaisena. Itsetuhoisena. Hampaani eivät vain yllä ihooni, eivät pääse pureutumaan omaan häntääni. Olen siis kuitenkin askeleen edellä itseäni. Yhtä monta yötä puukkoni on maannut kirjoituspöydälläni. Valmiina antamaan apua, jos sitä tarvitsen. Yhtä monta yötä olen taistellut itseni kanssa, mutta en voi sanoa voittaneeni; yhä janoan tuon metallisen esineen kosketusta aralla ihollani. Yhä mietin, että mitä siitä seuraa; ketä muuta mahdollisesti satuttaisin väärällä ratkaisulla. Itselläni ei ole merkitystä, mutta eräällä toisella on ja häntä en halua satuttaa. En tiedä enää, että olenko itsekäs vai epäitsekäs. Valvon yöt, nukun päivisin, pakenen illaksi isälle, etten koko ajan kuljeksisi ympäri taloa ja takoisi päätäni seinään. Vihaan yksinäisyyttä. Pelkäsin taas alkuyöstä, mutta väsymys on jo turruttanut senkin. Kulkija tulee Uudeksi Vuodeksi tänne. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut olla itsekseni ja ahdistua pian jatkuvasta koulusta. Ehkä käydä ilotulitteita kuvaamassa. Koen itseni vielä enemmän vangiksi, tai ehkä ennemmin vierihoitopotilaaksi. Hänen kotiutuspippaloihinsa oli tarkoitus mennä tammikuussa, mutta ehkä nyt sitten kuitenkin jää menemättä. Kauhistuttaa moinen. Hän olisi sitä paitsi halunnut minut mukaan joihinkin sen jälkeisiin illanviettoihinsa, mutta sanoin, etten lähde. En minä viihtyisi, saati osaisi olla missään ihmisten ilmoilla kuitenkaan. Samalla vaivalla voin siis jättää ne kotiutusjuhlat väliin. Sanokoon kavereilleen, kuten sanoi aikaisemminkin, että olen niin pasifisti, etten suostunut tulemaan armeijan kemuihin. (Edeltäviin tuo ei minua edes pyytänyt ja kehtasi silti tuollaista suustaan päästää.) Tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Pelkään lusmuavani täällä vielä kesälläkin äidin vaivoina. Asunto kun on liian kallis meille ja minun pitäisi muutenkin oma asunto löytää. Sekä miljoona muuta asiaa, joita en jaksa luetella. Ehkä sitten Uuden Vuoden yönä, jos sinne saakka hengissä selviän. Ehkä sitten listaan tehtäväni ja uudenvuodenlupaukseni. Niitäkin on. Inhoan itseäni liikaa.

Tuulen armoilla

Ota minut mukaasi. Sulje syleilyysi. Älä anna minun mennä, älä anna pudota. Olen vain varjo seinällä, tuuliviiri katolla. Niin hauras, niin levoton. Vaihtaen jatkuvasti suuntaa. Kuten tähtitaivas, olen olemassa, olen lähelläsi vaikka et näkisi minua. Minä vain odotan. Odotan ja odotan. Odotan hetkiä, jotka voin viettää sinun kanssasi, syleilyssäsi. Hetkiä, jolloin voin maata vieressäsi ja puhua. Kun voin olla vain minä ilman mustia salaisuuksiani ilman ahdistuksen värittämää menneisyyttä. Voin olla vain minä sinun seurassasi. Olla niin hauras ja levoton kuin minusta tuntuu. Voin kertoa kaiken, eikä minun tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse piileksiä sinua. Koska tiedän, että olen riittävä sinulle. Minun ei tarvitse olla muuta, ei enempää, ei vähempää. En halua olla missään muualla, vain vierelläsi, vain sinun kanssasi. Silloin kun tuuli puhaltaa.

Sehnsucht

En voi tyhjälle ololleni mitään. Kaipaan uniisi, saksalainen sotilas. Kaipaan käsivarsillesi. Kaipaan kuolemaa sinun sylissäsi.

Mietin, miksi.

Jumala tietää, ettei minusta tule enkeliä.

häpeä erilaisuudesta

on kuin söisi ennemmin siipensä

lakatakseen olemasta

se mikä on

Kun lakkaa salailu, lakkaa ongelmatkin.

Juokseminen tekee minut hulluksi. Rakastan sitä. Rakastan vauhtia, järjetöntä vapauden tunnetta. Rakastan sitä huumaantunutta oloa. Rakastan koirien haukkua, innostusta. Se tarttuu minuunkin ja minä juoksen kuin pakenisin aran kauriin tavoin, vaikka sisälläni elävän metsästäjän rinnassa sykkii peloton soturinsydän. Minä sykin elämää niillä askelilla. Silmänräpäyksen mittaisen ajan minä en ole enää ihminen.

Talven kohtu

Polttomerkityt orjasudet pyörivät mielessäni, kun minä juoksen yön halki. Kylmyys kutittelee kantapäitäni ja hengitys salpautuu. Askeleeni jäävät verisinä lumeen makaamaan. Minun sydämeeni ei ole koskettu. Sinun kylmän ruumiisi vierestä oli järkyttävää herätä. Miksi uni ei vienyt minuakin? Pelko piiskaa minua eteenpäin. Onko Palavien Siltojen Sinfonia nyt soitettu ja elämäni jatkuu kuten aikaisemminkin? Pakenen pohjoiseen, talven pimeään kohtuun.

pakoon pahaa mieltä

kellertävien luiden ympärillä mustaa lihaa mustassa lihassa musta turkki rikki pureskeltua ihoa riekaleiden lepatus tuulessa jumalauta turpa kiinni turpa kiinni turpa kiinni kasvojen nahka täynnä hampaan jälkiä kynsien jälkiä kyljissäni pakene pois painajainen

Puun takaa mulle nauroi ikuisuus.

Kohmeisten satelliittien hiljainen humina tyynessä pakkasyössä. Taivaankappaleet kelluvat ohitsemme, eikä kukaan kiinnitä niihin mitään huomiota. Minä voisin huutaa salaisuuksiani julki, eikä kukaan kiinnittäisi siihenkään mitään huomiota.

Turrummeko me vai kuvittelenko vain?

Lääkäriksi ei pitäisi ryhtyä jos on taipumusta vainoharhaisuuteen. Eivät hiljaiset kapinalliset syö kipulääkkeitä siksi, että pääsisivät seitsemänteen taivaaseen.

Vai syövätkö?

Kun tyttö odottaa sinua 292 päivää, hän ei ikinä jätä sinua.

Vai jättääkö?

Hopeatähtien sade

Ruksasin päiviä kalenteristani yli. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa.. Kääntää sivuja ja antaa kuulakärkikynän viuhua. Jotenkin ymmärrän vasta, että miten pitkään olen ollut poissa koulusta. Aivan liian pitkään. Ajattelin huomenna kohdata menneisyyden aaveita ja marssia vanhalle koululleni, jälleen kerran. Oikeastaan kaipaan niitä ihmisiä sieltä. Se on hämmentävää. Siellä ollessani vihasin heitä ja pidin heitä vain naurettavina. Inhoan joitakin ihmisiä vieläkin sieltä, mutta en enää samalla tavalla. Nykyään on helppoa antaa typerien kysymysten ja muun typerän sössönsöön mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vien heille joulukortinkin, jonkun ihmeen kiltteyspuuskan johdosta. Tunnen kelluvani taas irrallaan kaikesta. Kaikki ahdistaa ja mitään en haluaisi tehdä. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Teen toisen ihmisen valintoja, teen ratkaisuja. Mikä sekin on ihme. Etsin varteenotettavia opiskelupaikkoja netistä hirveällä vimmalla ja innolla. Toisin oli viime vuonna, kun häthätää sitä yhteishakua täytin silloin keväällä ja tein niitä päätöksiä siinä, täyttäessäni sitä hakukaavaketta. Muistaakseni vielä toiseksi viimeisenä iltana, ennen haun loppumista. Mikään ei olisi innostanut ja kouluun en olisi silloin halunnut mennä. Se on hassua. Nyt en haluaisi muualla ollakaan kuin koulussa. Tunnen olevani jossain hyödyksi, tunnen itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä. Hyväksytyksi. Se tekee minusta niin onnellinen ja kokonaisen ihmisen. Se on niin ihmeellistä. Hämmentävää. Se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Kunpa olisin tällaista saanut kokea silloin joskus. Parempi kuitenkin kai myöhään kuin ei milloinkaan. Savo ja Lappi kiehtoo minua. Niiden suuntaan olen hakemassa, yritän vain löytää vielä ainakin kolmatta vaihtoehtoa. Sen jälkeen voi käydä niin, että yritän hakeutua jonnekin hopeasepäksi opiskelemaan. Sekin kiehtoo suunnattomasti. Savossa muistaakseni oli myös metsurilinja. Sekin kiinnostaisi ja sinnekin voisin ehkä yrittää. Se ei ehkä vain olisi ihan luonto-ohjaajan veroista työtä. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Katselin tänään Tori.fi -sivustolta vapaita työpaikkoja, harmikseni tällä alueella ei ollut lumenluontia tai mitään vastaavaa hommelia tarjolla. Voisin hyvin käydä lapioimassa ihmisten pihoilta lunta pientä maksua vastaan. Erehdyin myös haaveilemaan hieman ja suunnittelemaan tulevaisuutta; katselin Lapinmaisemista tontteja ja vanhoja maatiloja. Vanhan maatilan minä haluaisin. Haluaisin sen kunnostaa itse, pistää oman yritykseni pystyyn sinne. Sitä minä haluaisin. Pistin myös oman "etsitään asuntoa" -ilmoitukseni sinne. Jälleen kerran. Kulkija menee armeijan jälkeen töihin siellä etelärannikolla. Minä muutan omilleni ja opettelen elämään itsekseni. Syksyllä - jos olen jonnekin kelvannut opiskelemaan - minä lähden täältä. Tulee hän mukaan tai ei. En kestä enää olla täällä. Kaikki muistuttaa vanhasta ahdistuksesta ja ikävistä ajoista. Enimmäkseen pystyn olemaan ja elämään antamatta niiden vaikuttaa sen suuremmitta mihinkään, mutta sitten on hetkiä, kun tuntuu, että en kestä. Olen aika solmussa itseni kanssa. Se on niin kummallista alkaa itse ratkomaan omia ongelmiaan, kun on aikaisemmin vain vastustellut ja toivonut, ettei kukaan penkoisi koko ajan jotain. Jotenkin koen pystyväni vasta näkemään selvästi, että mikä on aikanaan mennyt vikaan ja miten ehkä voisin sen korjata. Miten minä voisin korjata itseni. Minulla on luvattoman hyvä olla. Vaikka stressiä on rahasta, tai sen puutteesta oikeastaan, ja joulun tulemisesta, täällä vallitsevasta sotkusta. Niin olen kuitenkin pitkästä aikaa yllättävän levollinen. En koe jatkuvasti, että minun pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Pystyn olemaan kahden itseni kanssa. Miettimään asioita ja tekemään päätöksiä. Tällaistako on olla sinut itsensä kanssa?

Miten myönnetään tappio?

En tiedä mistä aloittaisin. Kaiketi olisi varoitettava siitä, että luvassa on mitä todennäköisimmin hallitsematon avautuminen. Halkean, jos en avaudu jonnekin. Sanomattakin lienee selvää, että olen varsin ahdistunut juuri nyt. Aamulla ehkä haluan taas sulkea kaiken mielestäni. Hoitosuhde loppui, marraskuussa ollut käynti jäi viimeiseksi. Itse päätin niin, vaikka koen - sain juuri myönnettyä itselleni - tarvitsevani vielä apua. Käsittelemättömiä asioita on liikaa ja ne ovat taas alkaneet vaikuttaa elämääni, erään ahdistuskohtauksen jälkeen etenkin. Lopetin hoidon siksi, että en jaksa enää sitä pöllytystä ja ihmiseltä toiselle heiteltävänä olemista. En osaa luottaa oikein kehenkään, mikä on kai aikaa myöten tullut selväksi yhdelle jos toisellekin. Luottamuspulan vuoksi on vaikeaa luoda toimivaa hoitosuhdetta kehenkään avuntarjoajaan. Siitä sitten seuraa se, että lentää ihmiseltä toiselle. Tarvitsisin oikeastaan vain aikaa enää nykyään. Mutta sitä niillä ei ole antaa, kaikki on kakistettava ulos hetinyt. Enkä minä pysty siihen tuntematta itseäni pakotetuksi. Pystyn puhumaan, jos saan itse puhua. Pakotettuna menen vain paniikkiin ja puolustusmekanismini pärähtää päälle; tilanteesta on paettava HETI. Pakomahdollisuutta kun harvemmin löytyy, katson paremmaksi olla sanomatta mitään. Todellakin vajoan aikamoiseen mykkyyteen ja itsevihaan. Miksi minä en vain voi olla kuten muut? Senkin minä myönsin itselleni tänään, että olen mielistelijä. Haluan miellyttää ihmisiä. En osaa elää itselleni, en osaa sanoa "EI" silloin kun siltä tuntuu. Tai jos sanon ei, sanon sen siellä missä ei pitäisi sanoa ei. Minun pitäisi kieltää ihmisiä tekemästä epämiellyttäviä asioita minulle, mutta kiellänkin itseltäni vain toisten ihmisten seuran. Toisaalta tässä astuu luottamus taas kuvaan - en luota ihmisiin ja siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Pelkään, että joku sanoo sen maagisen "läski" -sanan. Pelkään, että minut kutsutaan kohteliaisuudesta jonnekin. En haluaisi joutua pelkäämään ihmisten seurassa, miettimään, että milloin sanotaan taas pahasti ja kuka tällä kertaa. Se, mistä mielistely johtuu, on koulukiusaaminen, syrjityksi tuleminen ja kenties jossakin määrin yksinäisyyskin. Haluan ja janoan hyväksyntää. On sikäli väärin, että teen sen eteen mitä tahansa. Kyllä, luit aivan oikein. Mitä tahansa. Näiden asioiden ohella myönsin itselleni myös sen, että olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Vaikka en koe saavani käyttää tuota ilmausta asiasta, koska en ole kieltäytynyt ikinä mistään, mitä eräs ihminen minulle ja minun kanssani on halunnut tehdä. Toisaalta en ole ikinä myöntynytkään. Tunsin itseni käytetyksi sen suhteen aikana ja etenkin loppuvaiheessa. Halusin sen ihmisen hyväksyntää, halusin rakkautta ja välittämistä... läheisyyttä. Kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen ihmiseen, minkä vuoksi en paljoa ajatellut, että miten kohelsin menemään ja mitä ehkä tuli tehtyä väärin. Sitäkään minä en paljoa miettinyt, kun ko. ihminen ei ikinä sanonut minun olevan tärkeä hänelle, ei sanonut rakastavansa tai kaipaavansa minua, vaikka minä hänelle niitä toitotinkin lähes jatkuvasti. Yhden ainoan kerran sain kuulla olevani hänelle rakas. Sekin oli silloin, kun tosissani olin päättänyt lopettaa sen paskan. Nada. Se suhde ei sinä iltana päättynytkään. Taisi olla viimeinen kerta kun sitä ihmistä enää tapasin, kaikki alkoi kuitenkin ihan tavallisesti. Hän ajoi tänne ne hienot 200 km, jota meillä oli välillämme. Otti minut kyytiin ja ajoi takaisin. Iltakin eteni hänen luonaan kuten tavallisesti, nukuin hänen vieressään sinä yönä, kuten oli hyvin tavallista. Seuraavana aamuna heräiltiin, syötiin, käytiin suihkussa. Ei yhdessä siis. Minä olin vaatteeni saanut jo päälleni ja loikoilin sohvalla, kun hän tuli suihkusta. Hän tuli ensin viereeni istumaan ja harjasi mietteliäänä hiuksiaan. Lopulta hän alkoi ehdottelemaan kaikkea seksiin liittyvää. Suihinottoa hän etenkin hinkui. Kieltäydyin ja totesin, että eikö meillä äsken ollut kiire. Hän ei vastannut mitään. Tuli vain kyrpä ojossa päälleni istumaan. Yritin kiemurrella pois alta ja hän otti minusta kiinni (tai käsistäni lähinnä; en päässyt lyömään, enkä vastustelemaan muillakaan tavoin), enkä päässyt pyristelemään minnekään. Hän painoi peniksensä huuliani vasten ja pyysi minua avaamaan suuni. Tuijotin häntä kyyneleet silmissä, suutani avaamatta, järkyttyneenä ja pelokkaana. Vääntelehdin, mutta en minä vieläkään päässyt minnekään. Hänen tehdessä tätä edestakaisin liikettään, painaen peniksensä huuliani vasten ja vetäytyen sen jälkeen aavistuksen poispäin, ja minun vääntelehtiessä ja pyristellessä irti hänen otteestaan ahdistukseni ja pelkoni ylittivät paniikin rajan - ja kyyneleet vierivät alas poskiani. Hän lopetti tämän edestakaisin liikkeensä ja katseli minua päälläni istuen. Lopulta hän nousi ylös ja käveli pois, pukeutumaan. Minä kiemurtelin sohvalta lattialle ja repesin koko vartaloa vavisuttavaan itkuun. Olin helpottunut. Luottamus sitä ihmistä kohtaan tosin koki julman kolauksen. Pelkäsin häntä sen jälkeen. Makasin aikani lattialla, hänen pukeutuessaan ja harjatessaan hiuksiaan. Kokosin itseäni, omaa ihmisyyttäni ja yritin ryhdistäytyä. Tuntiessani hänen kosketuksensa hiuksillani en voinut olla kavahtamatta kauemmas. Hän totesi kuivakkaan sävyyn, että hän vie minut kotiin. En puhunut hänelle matkalla mitään. Enkä moneen viikkoon sen tapahtuman jälkeen. Lopulta koin, että oli tehtävä jotain ja kirjauduin pikaviestimeen, jossa aikeenani oli sanoa, että en pysty olemaan hänen kanssaan enää. Mutta keskustelusta ei tullut pitkä, hänellä oli kavereita kämpillään ja hän tyytyi vain kysymään, että missä olin ollut. Totesin, että oli mukamas armoton peliputki päällä. Siitä meni viikko jos toinenkin, kun juhannuksen alla kirjauduin uudestaan pikaviestimeen ja sanoin sen, mitä aikeenani oli ollut. Hän oli hurjan pettynyt ja yritti minua saada jäämään, mutta ensimmäistä kertaa pidin oman pääni. Sen keskustelun jälkeen olin helpottunut. Monta kuukautta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, kunnes taas... erään ahdistuskohtauksen jälkeen, joka aiheutui täysin tahattomasta tilanteesta, jonka koin uhkaavaksi. Taas se vaivaa. Eniten minua on jäänyt tilanteesta vaivaamaan se, että hän lupasi joskus, ettei tekisi minulle mitään väkisin. Vaikka olin hänelle puhunut heikkolaatuisesta luottamuksestani, hän päätti sen kuitenkin hyvin itsekkäistä syistä rikkoa. Oman nautintonsa vuoksi. Koen, ettei hän arvostanut minua senkään vertaa, mitä antoi minun ymmärtää. Kenties olinkin hänelle vain se pilluteline, jota hän itsepintaisesti kielsi minun olevan. Olin kuulemma muutakin, en tiedä tosin mitä. Käytetyltä minusta joka tapauksessa tuntui.. ja toisinaan todella iljettävältä. Ei sillä, on minulla ollut päiviä ennenkin, kun olen tuntenut itseni oksettavaksi ja halunnut vain silputa itseni olemattomiin. Tai vaihtaa ihoni toiseen, oikeastaan. Haluaisin niin kipeästi saada sen ihmisen kosketuksen pois. Se todellakin kuvottaa minua. Voin fyysisesti pahoin ajatellessani tuota tapahtumaa, ajatellessani sen ihmisen värkkiä suutani vasten. Ajatellessani ylipäätään, että olen antanut sen ihmisen käyttää minua miten on mieli tehnyt. Koen itseni varsin kuvottavaksi ihmiseksi. Ja minua hävettää aivan mielettömän paljon tällainen idioottimaisuus. Jollakin tavalla olen helpottunut siitä, että olen voinut tunnustaa itselleni tällaista. Tai nämä asiat, mitä olen kirjoittanut. Nyt pitäisi tyydyttää vain tarve puhua näistä jollekin, saada apua. Ylitettävä häpeän kynnys, mikä sekin tulee tekemään kipeää tai tulee olemaan mahdotonta. En usko, että tulen tästä enää tämän enempää kenellekään selittämään. Ikinä. Sen lisäksi minun olisi ehdottomasti opeteltava sanomaan "EI". Nämä asiat kun ovat itselleni kohtuullisen selvinä, minun pitäisi tehdä ratkaisuja koulun ja opiskelun suhteen. Mutta juuri nyt minun pitäisi tehdä ratkaisu nukkumisen suhteen. Yrittää nukkua ikävästä ja ahdistuksesta huolimatta. Huomenna on siivottava ja jatkettava itsensä kokoamista. Niin fyysisesti kuin henkisesti.

tulisit jo kotiin

aika on pysähtynyt kaikki ympärilläni on niin elotonta ja kylmää on liian hiljaista yksinäistä minä harhailen unissani päämäärättä elämässä minä harhailen päämäärästä huolimatta kuin piirtäisi ruksin karttaan ja lähtisi ja jättäisi kartan kotiin tuonne minä menen mutta en välitä miten uin tai juoksen tai lennän tai jotain kyllä minä keksin ikäväkin on invalidisoivaa sitä on ja miettii sitä yhtä miettii yhteistä elämää ja kotia miettii hieman sitäkin että missä vaiheessa ihmiset muuttavat yhteen sitten kun osataan olla erossakin vai kun ei osata entäs jos en halua osata olla yksin niin monta vuotta yksin nähneenä en minä enää halua haluan olla sinun kanssasi iltaisin yritän järjestellä ajatuksiani kirjoittaa niin sanotusti sinulle itselleni päiväkirjaa ei tule mitään siitäkään suunnitelmia on läjäpäin nekin kaikki vain yhdessä olemista sinun kanssasi ja vapautta ihmeellistä, turvallista, elävää vapautta vapautta rakastaa, hengittää, olla sinun kanssasi vapautta juosta mennä tulla elää kaivata ikävöidä itkeä nauraa olla onnellinen

salaista kirjeenvaihtoa saksalaisten sotilaiden kanssa

voisin voisinko? antaa sormenpäideni juosta kilpaa ihollasi saisinko kadota peiton alle suudella ehkä kylkiäsi näykkiä hellästi tulisitko? asumaan sydämeeni

Merkintä tuhottu.

Mitä heikkopäistä minä olen taas mennyt suustani päästämään.

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.

Arkajalka

Rankaiskaa minua.

en tiedä kenet tappaisin

herään peiton kuristukseen öisin ja haron tyhjyyttä tavoittelen sinua kättäsi ihoasi kosketustasi varmuutta siitä että olet nukun lapsellisesti se tyyny vierelläni jossa sinun tuoksusi vielä hetken viivähtää yö kääntyy aamuhämäräksi minun ikäväni on ja pysyy

Kuilun reuna kutsuu. (Älä anna minun pudota.)

Sama eroahdistus kuin miljoona kertaa aikaisimminkin. Lähtösi jälkeen on niin tyhjää, hiljaista. Lähtösi jälkeen minä uhkaan vajota, pudota. Yksinäisyys kietoo vuorostaan kätensä ympärilleni kuin uskollinen rakastaja. Oloni on niin tavattoman väkivaltainen. Aina välillä. Päässäni susi jahtaa häntäänsä, tulee hulluksi. Nyt kun minä viimeinkin tunnen itseni niin kovin selväjärkiseksi. Vaikka olenkin aika paljon pahoillani olemassa olostani. Sen kerran elämässäni kun pyydän, että minua ei jätettäisi yksin, minut jätetään. Kyllä minä kuulemma yhden yön pärjään. Silmissäni maailma pirstaloituu palasiksi ja sekoittuu palaneiden sielujen tuhkaan. Ahdistus on kuin musta huppu vedettynä kasvojen ylitse. Sen läpi ei näe, ei kuule, ei haista.. ei hengitä. Verkkokalvoille piirtyy kuvitteellinen maailma. Karu ja harmaa taivas, musta meri. Silmät tuijottavat suoraan takaraivooni, läpi pölyisen pimeyden näen ehkä heijastuksia muistoista. Heijastuksia sen miehen kasvoista, heijastuksia siitä vaaleanpunaisesta aamusta, joskus kauan sitten, kun minä rakastuin. Sitten on paljon sellaista, jota toivoisi, ettei muista. Jota jollakin tavalla häpeää, katuu. Vaikka kuinka tolkuttaisikin itselleen, että se on mennyttä, sitä ei muuteta. Vaikka sillä ei ole väliä. Silti sitä toivoo, että ei olisi vain rasittava lehmä. Mutta sitä on, pienessä katkerassa sydämessä. Sitä on silti. Huutaisin, jos kipeä ääneni kantaisi tämän kylmyyden ylitse. Saisit pyyhkiä kyyneleeni, jos ne eivät olisi kobran myrkkyä, joka syövyttää sinutkin olemattomiin. Jos minä en olisi näin täysin viallinen, saisit ehkä rakastaa minua. Vaikka rakastat nytkin, mutta minusta tuntuu, etten tee muuta kuin rimpuilen ja yritän voimieni takaa saada sinut sanomaan, että vihaat minua. Että olen mielestäsi vain rasittava lehmä. Tiedän sydämessäni, etten ansaitse ketään. Etten ansaitse ketään sinun kaltaistasi tämän kuiluni reunalle. En halua, että olet silta ihmisten ja minun välilläni. Tiedätkö, että sillat poltetaan, kun niitä pitkin ei haluta kenenkään enää kulkevan?

Leikkaussalin lamppuolo.

Loukkaannuin, kun äiti kommentoi veljelle, että siellä se meidän raato makaa sohvalla. Raadolta minusta kyllä tuntuikin, vaikka varmasti näytän enemmän luurangolta. En voi kieltää, etteikö se olisi rasittavaa, että hyvää päivää seuraa huono päivä. On se ruumiillekin varmasti rasittavaa, että tänään joudun ottamaan ensin kipulääkkeen, ennen kuin voin ottaa sitä, jolla pitäisi karkottaa kipulääkkeen sivuvaikutukset. Sitä, joka on tavallaan pohjana ruumiini jaksamiselle. Kipuhan ei varsinaisesti ole minulle este, eilinen meni kahdella Buranalla, kun viikonloppuna tarvitsin 6 kolmiolääkettä selviytyäkseni kivuista. Se huoleton lääkkeiden napsiminen päättyi tosin siihen, että laatoitin eteisen lattiaa seuraavana yönä uudestaan. Sitten olen yrittänyt pitäytyä Buranoissa, vaikka niistä ei koviin kipuihin mitään hyötyä tunnukaan olevaan. Nyt on tosin myönnettävä, että syyllistyin yhteen Panacodiin, koska nieleminen oli tuskallista ja katteet tekevät lähtöä, joten suuni on pelkkää limaa täynnä. Sellaista vielä, mitä en saa nieltyä ja joudun vähän väliä syljeksimään. Miksihän minun on aina pakko puhua eritteistäni. En nähnyt sairaalassa saksalaisia sotilaita. Minua kohdeltiin muutenkin lapsena. Olin lasten odotushuoneessa, kun odotin leikkaukseen pääsemistä. Äiti sai olla mukanani koko ajan. Paitsi leikkauksessa tietenkin ja heti sen jälkeen. Nukutus oli aika abstrakti kokemus. Hoitajat puhuivat ja jututtivat minua, jännitin niin, että olin itkeä joka kerta, kun ne hiljenivät. Etenkin silloin kun olivat pistäneet unilääkkeen suoneen. Tunsin sen poltteluna oikean käden kämmenselässä ja mietin, että mitähän myrkkyä ne nyt mulle lykkäsivät. Seuraavaksi tuijotin salin kattovaloja ja mietin, että taidan sammua. En yrittänyt edes taistella vastaan, vaikka se alunperin olikin tarkoitukseni. Herääminen siitä oli ahdistavaa. Kipua ei ollut, mutta takanani itsekseen piippaileva monitori oli pelottava. Lääkehuuruissani ja kuonokoppa kasvoillani tähyilin sitä, mutta en ymmärtänyt mitään. En saanut edes katsetta tarkennettua mihinkään pieneen tekstiin. Mutta noin yleisesti kokemus oli varsin miellyttävä. Ainoastaan minua huvittaa se, että painoin viime vuonna tähän aikaan vuodesta saman verran, kuin painan nyt. Mutta se oli lähtenyt silloin juoksemalla, nyt se on lähtenyt riutumalla. Ei sillä, tunsin minä itseni silloinkin luurangoksi. Äiti huomautti eilen kuopista poskissani ja käski syödä. Sikäli kun kurkkuvammainen potilas pystyy mitään syömään, tällaisen päätä herjaavan kivun kanssa. Tosin, nyt se on kutistunut taas ainoastaan kurkun alueelle. Aamulla se juhli korvakäytävissäni niin, että olin varma, että en kestä kohta enää. Elämäni pisimmät 14 päivää, 6 tosin mennyt jo, joten puoli välissä ollaan. Kaipaan silti ruokaa. Jotain oikein rasvaista paskaruokaa, mistä jaksan aina valittaa. Pizzaa. Sitä minä halusin eilen, kun nauroin kissanruokamainoksille, joita katsellessa viime kurkunavauskeikalla katselin vesikielellä. Mutta pizzaa minä tahdon. Jotain oikein rasvaa tirskuvaa ja supersuolaista ja mausteista pizzaa. Mutta ehkä minä tyydyn siihen toiseen pilleriin, jotta ruumiini ei ala sekoilemaan ja lasilliseen mehua ja ehkä kivennäisvettä. Se on muuten oksettavaa, miten alaikäiset yrittävät iskeä sinua chatissa, vaikka profiilissasi kuinka lukisi, että V A R A T T U. En ymmärrä, että miksi se on niin vaikeaa kunnioittaa toisen ihmisen parisuhdetta. Inhoan nykyajan kaikki-mulle-heti -elämäntapaa. Toista ihmistä ei voi saada, ei etenkään, jos hänen sydämensä on jo toisen ihmisen. Entschuldigen Sie bitte, ich liebe meinen Mann.

Panoraamakuva Linnunradasta

kaarisekunteja ja millikaarisekunteja korjasin joskus fysiikan kokeeseen, että Pluto ei ole planeetta ja riitelin sitten opettajan kanssa ja fysiikan kirjaan, että maan lähin tähti on Aurinko ja että Linnunrata on tyypin SBbc galaksi ja riitelin lisää opettajan kanssa muistan kun luin astronomialehtiäni ja minulta kysyttiin, että ymmärränkö muka oikeasti niitä vastasin vain, että joo ja kysyin, että mitä haluat, että selitän sinulle "kansankielellä" sitten minä selitin mustista aukoista siitä miten ne muodostuvat miten raskas tähti luhistuu niin ja synnyttää painovoiman, jonka pakonopeus ylittää valonnopeuden ja että niitä ei voi havaita kuin röntgensäteiden perusteella ja että galaksin keskustasta voi löytyä musta aukko myös oman kotigalaksimme keskustassa on hän totesi vain, ettei ymmärrä ja lähti pois sanomatta muuta kyseenalaistamatta enää toistamiseen kanssani puhuttiin sen jälkeen kaikesta muusta mutta ei astronomiasta koska eivät ne ymmärtäneet mikä niihin mustiin syvyyksiin minua veti kohti suurta tuntematonta vain uteliaisuus, ei mustan aukon painovoima

Ja se laulu kertoo...

...masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta, itsemurhasta, vihan tunteesta, vihan tunteesta... Isänpäivä. Istun kotona. Stam1na sinkoilee ulos kaiuttimista. Puhelin ilmoittelee vähän väliä tekstiviesteistä. Haluaisin tämänkin päivän viettää erilailla. Kehtaankohan sanoa ääneen? Kulkijan kanssa.. Viettää sen Kulkijan ja meistä siinneiden pikkukulkijoiden kanssa. Mutta en minä voi muuta kuin luottaa tulevaisuuteen tämän suhteen; jonakin päivänä, ehkä...

~ * ~

Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin. Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää.. Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa... Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright ! Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous. Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!) Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä. Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon. Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?

Tämä on sinulle ja itsekeskeisyydellesi, kaikessa rakkaudessa.

seinillä mennyttä historiaa
kynsillä riivittyä tapettia

sinä tykkäät elää psykoosissasi
kuinka me suunnittelemme taas jotain
vain ja ainoastaan sinun pääsi menoksi

vaikka kysyin vain että mitä kuuluu
oliko sinun pakko valehdella taas
ja kyllä vitussa minä näen miten nautit
siitä kun minä olen sidottuna vuoteeseen
ja kidun ilman korrektisti toimivaa sydäntä

peilistä sinua katsoo sinä itse
välillä mietin, että miten voit edes katsoa sinne
kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt
ihmisille
minulle
itsellesi

pahinta on ettet ymmärrä vihaani
vaan se on sinusta täysin kohtuutonta
ethän sinä ole tehnyt mitään minulle (mutta itsellesi)
ja meistä kahdesta minun pitää aina soittaa vitun luurankoprinsessalle
että kiinnostaisiko tänään nähdä tai ehkä huomenna
no entäs viikonloppuna tai ehkä ensi viikolla (miksi ei samantien seuraavassa elämässä?)

joka kerta sanani hukkuvat tärkeytesi alle
joka kerta lupaat että ensi viikolla ihan varmasti nähdään
sitä viikkoa ei tule ikinä
ja taas antaudun juoksemaan siinä oravanpyörässä
johon sinä lisäät vauhtia niin välinpitämättömänä minua(kin) kohtaan

ymmärrätköhän edes mistä minä puhun
ei, en puhu sinusta
puhun y s t ä v y y d e n v a s t a v u o r o i s u u d e s t a (tai ainakin yritän mutta niin totta kuin olemassa oloni on tämäkin pyörii vain sinun ympärilläsi)

mutta en tiedä että miten kauan vielä
myös vihassani minun on ajateltava sinua
en kykene välinpitämättömyyteen
en kykene kävelemään tunteidesi ylitse

kuten sinä olet niin tuhannen kertaa tallonut minun ylitseni norsunkoivillasi

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Hulluuden rajamailla

kyynelneste syövyttää ihoni syljessäni pieniä määriä verta ja muita myrkkyjä koiranhampaiden rahina sängyn jalkaa vasten vastenmielistä herään öisin yskimään lasinsirpaleita ja pieniä karvaisia hämähäkkejä kiipeää ulos suustani kylkiluita on katkennut, lainassa tai on muuten vain hukassa en tiedä että mitä ajatuksia kävelevät ruumiit ihmisissä herättävät tai mitä he miettivät ritariperhosista tai kuolleista sitruunaperhosista lasikaapissa kivien lehtien käpyjen puunkappaleiden saksalaisen sotilaan ja muiden aarteiden seassa tai siitä kun hämähäkki opettelee puhumaan juoksen unissani itseni lattialle herätyskellon huutaessa luulen jonkun tekevän kuolemaa

Oikea rakkausruno (KUKAAN ei ryöminyt rivien väliin kuolemaan)

Sinun nimesi on maailman kaunein sana, jonka tiedän. Sinun äänesi maailman ihanin ääni, jonka tiedän. Sinun kosketuksesi ainoa, jonka haluan ihollani koskaan tuntea. Sinä ainoa, jota haluan rakastaa.

Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.

entä jos en jaksa enää

tyhjyydessä on myrkkynsä minun hengitykseni on katkonaista silmät itkevät verta niin sokeina vartalo vain yhtä ruhjetta kipu, ainut todellisuus ei saanut luovuttaa liian aikaisin mutta joko nyt saa?

Karkausvuodenaika.

adrenaliinivirran pitää antaa viedä se miltä se tuntuu tekee hulluksi se miltä maa tuntuu levottomien jalkojen alla sitä ei voi vastustaa se miltä juokseminen tuntuu jokaisessa lihaksessa sitä rakastaa väkisinkin

Ikävään vangiksi jään.

Maailmani värit sulivat sadeveden mukana viemäriin, kun sinä nousit bussiin. Olo oli silti oudon kevyt, kun leijuin koiran kanssa takaisin kotiin. Kuljimme vesilätäkköjen eri puolilta, haukuimme naapurin lapsia ja juoksimme, toinen sekaisin vapaudesta, toinen ikävästä. En osannut olla ilman sinua. Tyhjässä asunnossa. Seisoin pitkään huoneessani kädessäni Pohjois-Lapin matkailuesite. Jotain konkreettista tulevaisuudestani. Ensi vuonna minäkin vaellan niitä metsiä, sinun kanssasi.. jos vain lähdet mukaan. On liian hiljaista, liian yksinäistä ja aika mataa. Se kulkee niin toivottoman hitaasti, verrattuna siihen, että se ei anna meille kuin silmänräpäyksen aikaa olla yhdessä. Eronhetket se kuitenkin kutoo ikuisuuden hopeasta seitistä. Välimatka tuntuu valovuosilta, kuin olisit galaksimme toisella laidalla. Näiden neljän viikon aikana maailmani tuntuu heittäneen katon kautta ympäri useammin kuin kerran. Koko syksy tuntuu valuneen hukkaan, kuin vesi sormieni lävitse. Aikaa on ollut, mutta sitä ei ole käytetty mitenkään ! En ole aikoihin lukenut muuta kuin runoja ja silti ensi kuussa pitäisi kirjoittaa 50 000 sanan novelli tai romaani, oikeastaan. Olen innoissani ja silti niin saatanan peloissani. Jokin sisälläni sanoo, että en pysty siihen. En pysty, vaikka sitä haluankin. Elämäni on sekaisin. Ruumiini on vieläkin ihan sekaisin. Jopa minä olen sekaisin. En elä enää muulle kuin Korpimehtäin kulkijalle. Koirille. Juoksemisellekin. Mikään muu ei enää elämässäni merkitse mitään. Ei koulu opiskeluineen, ei kirjoittaminen. Ei mikään. Olen kirjoittanut öisin, kun en ole kyennyt muuhun. Annoin Kulkijan lukea kirjoituksiani ja hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme sen jälkeen. Ehkä nolasin itseni taas. Ehkä minun pitäisi pitää arat ajatukseni itselläni, eikä jakaa niitä enää kenenkään kanssa. En tiedä, että miksi näen nykyisin unta saksalaisista sotilaista.

Kaluttu kuparikolikko.

En jaksaisi herätä. En mitenkään. Närkästyneenä kiljun äidille joojoojoojoojooo. Kääntäen sen jälkeen kylkeä autuaana, olen juuri putoamaisillani unien sulosyleilyyn takaisin, kun puhelin pöydällä alkaa surrata. Ensimmäisenä koen mielihalua heittää mokoman laitoksen seinään. Toisena ajattelen, että antaa soida. Lopulta otan sen alistuneena käteeni. Vierasnumero välkähtelee näytössä ja minä ojennan puhelinta äidille vastaa, joku vierasnumero soittaa. Äiti vastaa omalla nimellään ja langan toisesta päästä todetaan anteeksi väärä numero. Minä mietin, että senkö takia oli häirittävä aamuani. Olisi perkele katsonut tarkemmin minne vittuun soittelee. Inhoni puhelimia kohtaan nousee taas pykälän. Mistä minä hankkisin itselleni sihteerin, joka viitsisi huolehtia puhelinliikenteestäni näinä välinpitämättöminä aamuinani? Nyt kun kerran on hereillä, niin kai sitä voi samantien ylöskin nousta. Ensimmäiseksi keittiöön, vitamiinit suuhun ja virtsalta näyttävää omenamehua päälle. Sitten hetken aikaa pohdiskelua, että kolottaako sattuuko särkeekö jomottaako mitään. Ei kipua. Joka on tavallaan järjettömän helpottavaa - ei tarvitse ruveta miettimään, että mihin sairaalaan sitä tänään lähtisi. Olo on ollut varsin orpo ilman myrkkyjä. Elimistö on yhä ihan sekaisin. Suklaa aiheuttaa inhon väristyksiä, nuudelit muistuttavat aivomassaa, omenamehu on kuin virtsaa ja jäätelö on se pahin. Se sotkeutuu nielussani vellovaan limaan ja muodostaa sellaista liisteriä, että se saa minut oksentamaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Olen uupunut ja viime yönäkin mietin kuolemista. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Herään väsyneenä ja käyn nukkumaan vielä uupuneempana. Aamuisin olo on välinpitämätön. Ei jaksa kiinnostaa mikään ja naama on norsun vitulla. Päivällä nukun tunnin tai pari ja sitten olen hieman virkeämpi. Enkä edes niin äkäinen enää. Välillä mietin, että miten ihmiset jaksavat minua, kun minä en jaksa olla. Eilen teki mieli iskeä terällä jalkaan, mutta mitä minä olisin siitäkin loppupelissä taas hyötynyt. Kirjoittaminen ajoi saman asian, enkä minä siitäkään mitään hyötynyt. Mutta nukkumaan käyminen oli helpompaa, vaikka en saanutkaan unta. Olin hereillä taas kun veli valui kotiin aamuyöstä. Inhoan tänään tasapuolisesti kaikkea.

Kaiken rakkauden takana musta on maailma.

Tiedän sinun tehneen minulle jotain luvatonta, kun viime yönä koin täysin viatonta halua kirjoittaa. Olen arvaillut niin kauan, että miksi minulta ei luonnistu mikään. Miksi kynä tuntuu niin ahdistavalta kädessä, miksi valkoinen sivu edessäni on niin ahdistava... ja yhtäkkiä minä haluan kirjoittaa. Arvailuni ja päättelyni ovat olleet turhia, en ole saanut vastausta, että miksi... Kaikki on pyyhkäisty olemattomiin. Sivu edessäni on tyhjä, miksi en siis kirjoittaisi? Kaksi viikkoa marraskuuhun. Tänä vuonna minä saavutan 50 000 sanaa.

ikävältäni en saa unta

se on kai vähän niin kuin mies rintamalla ja minä täällä kirjoittamassa kirjettä johon hän ei kai ikinä saa tilaisuutta vastata

Tulisit jo kotiin.

katson sen murhaajan huulia ja näen jonkun joskus rakastaneen niitäkin minun on niin järjetön ikävä sinua etten tiedä miten selvitä kuolemista katsoessa sen jäljetkin niin tuoreet elämässäni toistaiseksi kuitenkin vain kulkenut ohitse pelkään silti että se pysähtyy kohdalleni ennen kuin ehdin kertoa sinulle että minä rakastan aina sinua tietäisitpä myös sen miten hyväksi ihmiseksi rakkautesi saa minut tuntemaan

Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Vähemmän henkistä pahoinvointia.

Ruumis on sekaisin. Se luuli minun kuolleen jo viikko sitten. Se oli hassua tajuta, että ei olisi selvinnyt niinkään pitkään, jos ei olisi ollut tiputuksessa ja saanut nesteitä ja energiaa letkua pitkin. Samaa letkua, jota pitkin kipuni valutettiin aika ajoin ulos. Lähinnä silloin, kun se oli sietämätöntä. Se oli pelottava hetki. Tajuta oma kuolevaisuutensa, vaikka aina luulee olevansa niin vahva... Jos en olisi lähtenyt silloin yöllä sairaalaan, en minä istuisi nyt tässä. En olisi elänyt kulunutta viikkoa, en sitä edeltänyttäkään. Se on pelottavaa ajatella. Se oli pelottavaa, kun äiti sanoi sen, etten olisi selvinnyt niin pitkään ilman tiputusta. Silloin minäkin ymmärsin oman heikkouteni ja pienuuteni. Silloin myös huomasin, että kenelle minä oikeasti merkitsen jotain ja ketkä kannattaa pitää lähellä, vaikka olinkin kohtalaisen närkästynyt siitä, että minut huomataan vain silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain merkityksellistä. En ole arkena kenellekään olemassa. Se on surullista. Enkä halua ajatella sitä. Ystäviä ei ole. Kukaan heistä niin kutsutuista ystävistäni ei käynyt katsomassa, ei edes kysellyt, miten jakselen. Ei tekstiviestejä, ei soittoja. Ainoastaan Korpisotilaalta. Äidiltä. Isältä ja siskolta. Muille minä olin jo kuollut. Muille olen kuollut jo aikaa sitten. En mahdu heidän unelmiensa mittoihin, en mahdu heidän syömishäiriömaailmaansa, jossa he oksentavat itsensä laihoiksi ja pieniksi. Siihen maailmaan, jossa he tuijottavat valheellista peiliä, eivätkä huomaa haurastuneita hiuksia, huonovointista ihoa. Vain ne saatanan luut, jotka on nahan alla, koska niiden kuuluu olla. Se on heille täydellisyyttä. Mutta ei se mitään. En minä tarvitse heitä; osaan kyllä kuolla ihan yksinkin.

Rigor mortis

mielessäni rukoilen puhu minulle puhu minulle älä lopeta kuolinprosessi on jo käynnistynyt livor mortis ilmestyy kun sydän on lakannut lyömästä viimeiset sanat ovat kimmonneet huulilta älä jätä minua y... tyhjyys ottaa nekin vastaan ruumishuoneen kylmä metalli

Vieroitusoireet.

Tähdet laulaa hiljaa taivaan samettipinnalla. Ne laulaa ihan hiljaa, sen kuulee juuri ja juuri, jos seisoo ihan hiljaa. Yksi niistä kurkki verhoni raosta ja minulle tuli kamala ikävä. Tunsin jonkin riipaisevan, repivän sisältä. Kuin olisi avannut kirjeveitsellä kirjekuoren. Joku tuntui yrittäneen avata minua, sisältä päin. Se tuntui samalta. Se tuntui yksinäiseltä. Se tuntui niin tavattoman surulliselta. Kyselen yhä uudestaan ja uudestaan miksi et voi olla täällä kanssani. Koska minun on aivan hävyttömän suuri ikävä sinua, enkä tiedä, miten hillitsisin sitä. Onko ylipäätään olemassa mitään, mikä sitä hillitsisi. En tiedä. En tiedä, että miksi sitä pitäisi hillitä. En minä rikkoudu, mutta en minä jaksa myöskään olla. En tiedä miten olisin. Vedät minua puoleesi niin vastuttamattomalla tavalla, etten tiedä. Päässäni juoksee vain ajatuksia sinusta, sinun kuvasi, silmäsi, katseesi, huulesi, suudelmat kanssasi, tuoksusi, kosketuksesi, läheisyytesi, lämpösi... ja niistä muodostuu niin aito kuva, että koen vastustamatonta halua koskea sitä. Mutta en koskaan ylety siihen, käteni vain eksyy syvemmälle pimeyteen ja minulla on niin yksinäinen olo. Haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä vuorokauden perääsi yhtä soittoa. Silti en voi tehdä sitä, sillä tiedän sinun olevan täällä taas viikon kuluttua ja se on liian pitkä aika. Minun pitää kerätä itseni, siistiä ja rakentaa palasista taas kokonainen minä, kuin minusta ei ikinä mitään olisi puuttunut, kuin minussa ei ikinä mitään vikaan olisi ollut. Siitä huolimatta, että tunnen muistuttavani lähinnä paperisilppua, jotakin, minkä voi helposti rypistää nyrkissä pieneksi ja heittää sitten pois. Siltä minusta tuntuu, roskalta. Poisheitetyltä. Sisimmässäni jokin tuttu ääni jatkaa hyräilyä. Tuttua säveltä. En minä muista, ikävä sumentaa kaiken. Hauraat muistikuvanikin. En minä ole olemassa ilman sinua, ole olemassa ilman minua. En minä osaa hengittää enää oikein, tukehtumatta. Tämä on liian pitkä aika ilman sinua. Liikaa vieroitusoireita.

Liikaa yksinäisyyttä.

Haluaisin syleilyysi.

Lääketiede on sotaa. Ei ehkä yhtä näkyvää, mutta yhtä tuhoisaa, yhtä tappavaa. Sitä ei ratkota samanlaisin asein tai strategioin, kuin ihmisten välisiä konflikteja. Mutta tavoite on sama; tappaa, ennen kuin tulee tapetuksi. Molemmissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, mutta kuten sodissa, myös lääketieteessä ei ole voittajia, on vain eloonjääneitä.. jos niitäkään. Minun tekisi mieli päästää irti kaikesta mitä minulla on ja ajelehtia pois. Ikävä ja kaipaus ovat uuvuttavia seuralaisia. Silloin kun ei haluaisi olla yksin, silloin joutuu olemaan. Tunnen itseni kovin näkymättömäksi, yksinäiseksi, turhaksikin. Makaan vain saamatta aikaiseksi mitään. Kaipaan normaaleja asioita elämääni, vaikka kai tämä tuo omalla tavallaan vaihtelua. Toivon aina jännitystä, ja kun saan sitä, pakenen pää kolmantena jalkana, jos tilanne vain sallii sen...

Lääkitse minua !

Olo on yhtä epävarma kuin silloin joskus, kun en ollut varjoakaan siitä mitä olen nyt. Tuntuu samalta kuin silloin, kun yksityisyyttäni ei kunnioitettu siinä valkoisessa vankilassa. Samalla tavalla tulivat ja rikkoivat luottamuksen sinetin. Sama yksinäisyys tavoittelee minua nyt, sama pakokauhu... Pitäisikö...? Silloin tuntui, että vain itse olen riittävät luotettavaa seuraa itselleni. Nyt ei tunnu siltä. Olen muuten vain ihan hukassa, epävarma, kuten sanoin. En tiedä, että jatkaako enää vai ei. Jos salaisuuteni on paljastettu, yksityisyyteni on olematon. Miksi minun pitäisi enää kirjoittaa? Keho huutaa lääkitse minut lääkitse minut ja minä vain makaan tässä, kun en noustakaan jaksa. Tässä olen miettimässä iltasatujeni kohtaloa. Olenko minäkin pohjimmiltani pelkuri vai pystynkö sittenkin? Oloni on kovin turvaton. Ties missä osoittaa ase suoraan silmieni väliin, enkä voi kuin vain odottaa. Viimeistä tuomiota.

Perhosvaikutus

Se oli se kesä, kun mummi muuttui perhoseksi ja lensi pois. Se kesä, kun sinun villi sielusi veti minua puoleensa ja jonka syövereihin annoin itseni lopulta pudota, luottaen, että otat vastaan. En tiedä otitko.

Sairaalatarinoita

herään öisin letkuihin ja saksalaisiin sotilaisiin mitä on tappaa naarmuttamatta liian paljon painajaisia ja pimeää ja sotilaita uusi letku ja kipu valuu minusta hiljaa pois

Infectious mononucleosis

Lääkehuuruissani olin vähällä kosia sinua. Silmäni kiinni turvonneina, sokeina. Kuin vielä aukeamattomat koiranpennun silmät. Yhtä kuurokin olin, pelkkää huminaa päässäni. Kurkkuni kipeydestä johtuen en osannut oikein puhuakaan, surkeaa vikinää ja kitinää pidin. Ihminen sisältäni yritti huutaa, mutta huuleni eivät olleet yhtä mieltä, suuni ei muodostanut selviä äänteitä. Kenties kurkkuni oli niin kipeä, kenties se oli vain lääkkeistä johtuvaa. Ääneni kohoaa häiritsevään falsettiin kun yritän puhua. Se kohoaa ja lakkaa sitten kuulumasta. En voi olla yskimättä, en voi olla oksentamatta limaa sisuksistani kun keuhkoni eivät saa riittävästi ilmaa. Aivan kuin olisin nielaissut säikähtäneen nahkiaisen. Paikallaan istuminen on tuskastuttavaa. Kun ei pysty nukkumaankaan, kun ei pysty nielemään, kun kurkku on niin kipeä. Sitten minä vain istun. Istun ja ihmettelen ja oksennan sisuksissani piilottelevan nahkiaisen limaa. Voin pahoin.

saksalainen sotilas rajan takaa hipaisee hiuksiani unessa kuiskaa korvaani kuin puhuisi rakkaalle

valkoinen lakana niin verenmusta viheltäviä pommeja kiviä raunioita sirpaleita vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa nyt paikoillaan ilman tuulta saksalaisen sotilaan käsivarsilla stirb nicht vor mir

Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi

korjausleikkauksia

susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.

(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)

"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin

v a l e...

...eihän se toinen puhu lainkaan...

Suden puremia.

En saa jäätä sulamaan ympäriltäni, se ei sula kukkasiksi, ei ruohoksi, ei hiekaksi. Se on mustaa ja täynnä kuollutta verta. Palasia minun sydämestäni. Palasia mustasta lihasta, joka kehystää kellertäviä luitani. Entä kun minä en uskalla heiluttaa häntääni ja piilotan askeleeni keltaisten lehtien sekaan, entä kun minä vakoilen sinua jokaisessa varjossa, askelteni kuulostaessa rapisevilta koirankynsiltä peltikatolla, enkä minä siltikään uskalla näyttäytyä sinulle liian selvänä?

Minä pelkään, että menet pois, kun näet mikä minussa elää. Kun ymmärrät, että olen liian villi kesyyntymään.

En ole olemassa.

Merkillisiä yöoloja taas liikkeellä. Olen kuumeessa ja kotona. Olen peiton alla ja huoneeni ikkuna on sepposen selällään. Patterin laitoin kiinni. On kylmä, mutta tarvitsen ilmaa. En voi nukkua muuten. En osaa nukkua ilman kosteaa yöilmaa.

Minusta tuntuu, etten ole olemassa. En uskalla lähettää Kulkijalle viestiä enää tähän aikaan, että unohdin miten nukutaan. Olen yliaktiivinen, johtuen liikunnan puutteesta. Mutta en minä voi hirveästi lenkillekään puolikuntoisena lähteä, etenkään kun päätin aamusella, että taidan sittenkin skipata sen vaelluksen. Ainoa vaan, että en saa suoritettua kurssia ennen kuin vasta keväällä.. Tällainen "koeviikko" meillä.

Tuntuu oudolta, että en tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka aiemmin mokoma tuntemus on kulkenut mukanani. Nyt minusta tuntuu vain siltä, että en ole tässä, en ole olemassa. Olen näkymätön.

Krooninen yksinäisyyteni on ollut unohduksissa hyvän tovin. Kuiluni myös. Korpimehtäin kulkija on kyllä järkyttänyt maailmani järjestystä. Ennen tiesin jotain, nyt en tiedä mistään mitään. En mitään muuta kuin sen, että sydämeni sykkii hänen sydämensä kanssa samaan tahtiin.

Jostain joskus kuulin, että rakastavaisten sydämet sykkivät samaan tahtiin. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta noin runollisesti ajateltuna se on varsin kaunis ajatus.

Minusta tuntuu myös siltä, että sydämeni on laiska ja veltto Korpisotilaani sydämeen verrattuna. Se sykkii voimakkaasti, sen tuntee helposti hänen rintakehänsä lävitse ja kuulee myös. Minun sydäntäni ei kuule, eikä tunne. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole sitä. Että rinnassani on vain kova, kylmä ja musta möykky sen tilalla. Minun sydämeni ei ole olemassa.

Erämaan armoille.

Seuraavat kolme päivää, kaksi yötä, olen metsäin mailla, metsien riemussa. Eräässä kansallispuistossa tuolla minusta katsottuna luoteessa. Vaeltamassa. Kipeänä ja kuumeessa. Sydämeni repeää kahtia. Toinen puoli huutaa rakkaani perään, toinen puoli värisee innosta ja odotuksesta. Vapaudenkaipuusta. Katsoin tänään elokuvan, Into the Wild, kun en mennyt kouluun kuumeen vuoksi. Katsoin sen ja tunsin taas olevani loukkuun jäänyt villieläin. Loukussa oleva susi. Kierrän kehää, kahleet raahautuvat kilisten ja kalisten maassa, kalterit kohoavat silmieni edessä, vapauteni tiellä. Silti minä en varsinaisesti halua lähteä. Joskus haaveilin samasta, kuin mitä päähenkilö mainitsemassani elokuvassa tekee; hän vain lähtee kulkemaan. Jättää kaiken taakseen, lähtee sanomatta sanaakaan kenellekään. Hän vaeltaa pari vuotta ja kuolee sitten hylätyssä linja-autossa Denalin kansallispuistossa nälkään. Tarina on kaunis ja tuntuu niin tutulta. Erona vain se, että minun olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten. Enää minä en voi. En voi hylätä rakkauttani, en voi satuttaa häntä enää enempää. Molemmilla on viiltojälkiä ihossa, minun vuokseni. Minun nimikirjaimeni koristaa hänen olkavarttaan. Se teki minut surulliseksi. Minun tuskani on myös hänen. Minun on suojeltava itseäni, jotta voin suojella häntä. En voi enää ruoskia itseäni samalla tavalla. Olen eksyksissä. Liiankin. Huomenna on oltava vahva. Seistävä suorassa, pää pystyssä. Vain vaellussauva minulta puuttuu, mutta puuttukoon. Eivät oikeatkaan suet mittään keppejä mukanaan raahaa. Olen valmistautunut; olen pakannut, olen kuunnellut marssimusiikkia, latasin jopa soittimeeni marssimusiikkia, jolla voin tarpeen vaatiessa psyykata itseäni. Myös hyväntuulista musiikkia latasin, jotta mieliala pysyy korkealla. On siellä tosin kappaleita muistuttamassa rakkaastani. Olen valmis. Minä olen valmis huomiselle. Valmis ottamaan vastaan sen, mitä on tullakseen. Toivottavasti sataa, jotta minä voin hymyillä ja nauraa niille, joita koiranilma vituttaa. Siitä minä saan voimaa, voimaa rakkaani ajattelun ohella.

Ei sääliä, ei katumusta.

Ensimmäinen järkevä muistikuva on se, että bussi pysähtyy koulun eteen. Kyytiin nousee poikia, katseeni on nauliutunut ulos, musiikki soi soittimessani ja mietin mennyttä päivää. En kiinnitä heihin huomiota sen kummemmin, joku sanoo jotakin kovaan ääneen vieressäni, en saa siitä selvää, mutta vilkaisen alta kulmieni pohdiskelujeni häiritsijää. Hän on kadonnut siitä, mennyt bussin perälle. Toinen poika kävelee ohitseni, sanoo minun näyttävän tyhmältä. Nostan toista kulmakarvaani ja tuhahdan huvittuneena. En ole hänen mielipidettään kysynyt, joten ei minua kiinnosta. Käännän katseeni takaisin ulos ja yritän tavoittaa kesken jääneet ajatukseni. Yritän tavoittaa sen tunteen, kun seisoin moottorisaha kädessäni ja annoin sille kaasua ja se ärjähteli komeasti. Yritän tavoittaa sen ylpeyden tunteen, kun tilanhoitaja ojentaa minulle sahaamani puun kappaleen käteen. Sen ylpeyden tunteen, kun hän katsoo kaikista ihmisistä juuri minua ja toteaa, että on niitä naismetsureitakin olemassa ! Olen niin ylpeä siinä silloin. Yritän olla vieläkin ylpeä. Matka jatkuu koululta. Unohdun mietteisiini, en tosin liian pitkäksi aikaa. Yksi pojista istuu taakseni ja nykäisee toisen kuulokkeen korvastani. Säntää karkuun. En liikahda, en sano mitään. Tyynenä laitan kuulokkeen takaisin korvalleni. En pysty enää keskittymään musiikkiin, sillä pääni kuhisee ajatuksia. Jotakin kolahtaa takaraivooni, en reagoi mitenkään. Lisään vain äänenvoimakkuutta ja yritän rauhoittua. Joku nykäisee laukkuni hihnaa lujasti. En reagoi vieläkään, toivon vain - ei, rukoilen - että ne jättäisivät minut rauhaan. Minun on vaikea olla, alan ahdistumaan, hermostumaan, raivostumaan. Lisään volyymia soittimeeni, jotta niiden huudot eivät kuuluisi tajuntaani. Jotakin kolahtaa taas päähäni ja karjaisen, että parempi lopettaa se pelleily siihen paikkaan. Minua hävettää, että olen kohteena. Enemmän minua hävettää se, että huudan julkisesti. Kukaan ei tosin reagoi huutooni. Ehkä en edes huutanut, ehkä kuvittelin huutavani ja oikeasti vain piipitin surkeasti. En minä tiedä. En minä pysty ajattelemaan. Sydän hakkaa, veri suhisee korvissani ja ääni päässäni huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en minä ole tehnyt teille mitään ! Mutta eivät ne jätä. Limsatölkki kolisee päähäni. Käännähdän ja haluan murista, mutta murinan sijasta ärähdänkin, että voi jumalauta, nyt loppuu tollanen. Yksi niistä tulee etsimään limsatölkkiään, toinen kävelee ohitseni ja matkii sanomaani. Minua ahdistaa ja raivostuttaa niin, että olen vain hyvilläni, että istun bussissa. Muussa tapauksessa olisin kenties säikäyttänyt uudet ystäväni puolikuoliaaksi - minuahan on nimittäin turha karkuun juosta. Nyt minä vain istun ja annan niiden säikytellä minua. Tuijotan ikkunasta ja yritän hengittää. Sekunnin murto-osassa ymmärrän, että pelkään niitä. Itseäni 5 vuotta nuorempia ihmisiä. 5 vuottakin menee kenties yläkanttiin. Hengitykseni ei kulje, vapisen paikallani ja haluan pois. Suljen silmäni ja yritän saada lukkiutuneen hengitykseni kulkemaan. Bussi tuntuu ahtaalta, en pysty olemaan. Paniikkikohtausta viimeiseksi odotinkin. En minä pysty. Jotain kolahtaa taas päähäni, loikkaan pystyyn ja suuntaan mahdollisimman eteen istumaan. Vapisen, hikoilen, enkä saa henkeä. Olen varma, että kuolen. Kaivan taskusta kännykkäni, tekstaan äidille, että jotkut kersat kävivät bussissa kimppuun. Tungen puhelimen taskuuni ja puristan silmiäni kiinni. Limsatölkki kolahtaa viereeni käytävälle. Edessäni istuva mummo vilkaisee sitä, kukaan ei reagoi ! Kuski ei sano mitään. Kyyneleet virtaavat silmistäni, puristan niitä kiinni ja yritän kuvitella itseni takaisin luokan eteen niin itsevarmana sen moottorisahan kanssa. Yritän, mutta en pysty keskittämään ajatuksia mihinkään. Hävettää, ahdistaa, raivostuttaa. Haluan repiä itseni kappaleiksi. Pienen pieneksi silpuksi. Miksi minä? Miksi aina minä? Yritän rauhoittaa itseäni, yritän hengittää. Itken silti. Vapina lakkaa ja pian saan taas henkeni kulkemaan. Itken silti koko matkan kotiin. Tunnen itseni niin tavattoman turhaksi. Puukko rikkoo ihoni. Veri juoksee tuttua terää pitkin ja sekoittuu veteen pienten ihonpalojen sekaan. Mietin, että miksi annan vihalleni vallan. Ei minulla ole muitakaan ketä rangaista - minä pelkäsin ja väistin, minä olin heikko ja pakenin. Minä olin niin turha, että kukaan muista matkustajista, kuskista puhumattakaan, ei reagoinut. Ei katsonut edes. Ei minun pitäisi olla olemassa. Ei tällaisena, en minä pärjää.

Sateessa suutelemisen romantiikka.

Minä toivoisin, että minut nyljettäisiin elävältä. Vietäisiin pois tämä viallinen ihoni, vanhat arvet ja vanhat, yhä kihelmöivät kosketukset. Annettaisiin uusi nahka tilalle, koskematon, vain sinua varten. Rötväämme viikonloput ja odotamme tammikuuta. Esteetöntä yhdessäoloaikaa. Silti minä mietin. Mietin menneitä ja ahdistun. Silti minä haluan niin kipeästi leikata sen edellisen kosketuksen pois minusta. Repiä ihoni riekaleiksi. Sinun ei pitäisi koskettaa samaa pintaa, jota hänen törkyiset kätensä ovat ennen sinua koskettaneet. Enkä edes pysty sanomaan sitä sinulle. Mitenkään. En minä uskalla. Suojelen sinua omilta demoneiltani, vaikka minun pitäisi kai antaa sinun ajaa ne tiehensä.

Minä hengitän sisääni tätä maailmaa.

Elokuun pimeys on vaihtunut syyskuun tähtiöihin. Sosiaaliset paineet ovat kasvaneet liikaa. Tuntuu, etten kuulu tänne. Tuntuu, etten voi sanoa sitä kenellekään. Minullahan on kaikki hyvin. Minulla on rakkaus, minulla on opiskelupaikka, minulla on itseni ja elämäni hallussa. Silti en ole täältä. En minä herran jestas ole osa tätä maailmaa ! En ole ikinä ollut ja en tiedä, että miten tulisin osaksi. Tunnen itseni yksinäiseksi ja pieneksi. Tunnen katoavani, unohtuvani. Koulussa minut nähdään, minulle puhutaan. Silti kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut minusta, kukaan ei ota minun ajatuksiani ja tunteitani huomioon. Nimimerkillä taas-itkin-bussipysäkillä-kun-muut-lähtivät-kotiin-toistensa-kyydeillä-ja-minä-en-mahtunut-kyytiin. En oikeastaan edes jaksa välittää. Minulla ei ole kiire minnekään, ehdin odottamaan sen kolme tuntia sitä bussia. Mutta silti se tuntuu pahalta, että kukaan ei ajattele minua, vaikka minä ajattelen toisia. Korpisotilas on vain 5 kilometrin päässä minusta ja silti se on liikaa. Kellokin on taas liian paljon.

Taas kerran mä laukkuni pakata sain Taas kerran ympäri käännyin vain Se ei ollut ensimmäinen kerta minullekaan Aina poskillain tunnen mä kyyneleet Kun nään oven taas sulkeutuneen Tunnen aamun, tunnen aamun herkimmän Lailla haamun tämä tie luo mun elämän Ja viimein taas siellä oon Siellä missä jotain tunnen nyt Ja vaikka tiedän; on mentävä uudestaan Tää saa mut rauhoitumaan Ja jälleen yhden kerran sieltä kotiin palasin Mun pääni tyhjä voin kai nukahtaa Ja sinua siinä puristaa On kaikki kaunista niin On kaikki kaunista niin Tästä hetkestä en tahtoisi luopua milloinkaan Taas kerran mä laukkuni pakata sain Jälleen kerran taakseni katson vain Näin aina meille käy, toisen mentävä on Mut' aina takaisin tullaan ja kohdataan Se kai saakin mut liikkumaan

Koko minuus.

Niitä öitä, kun en saa nukutuksi. Kun maailma tuntuu suurelta vankityrmältä, jossa minä kyhjötän ihan yksin pimeimmässä nurkassa ja kuuntelen kituvien sielujen huutoja näiden kylmien seinien sillä puolen. Siellä, minne meitä jokaista tullaan hakemaan kalahtelevien kahleiden kanssa. Lopun tietää olevan edessä, kun kylmä metalli painuu kaulan haavoittuvaa ihoa vasten ja kun punu suonissa hyytyy pelosta. Toiset ovat tyhjiä sinne kulkiessaan, toiset vielä elossa. Yritän kirjoittaa sinulle viimeistä rakkauskirjettä, vaikka se lämmön tunne rinnassa ja onnellisuus on näinä päivinä laitonta. Pelkään jatkuvasti olevani seuraava, joka tuntee jäätävän metallin kurkullaan. Vaikka kiduttavampaa onkin olla elossa ja kuunnella, kuinka kuoleman rauhallisuus on valetta. Me lähdemme täältä vain väkivaltaisesti. Yhtä väkivaltaisesti kuin tänne tulimmekin. Sitä en tiedä, että pelkäsimmekö me silloin. Mutta sen minä tiedän, että me pelkäämme nyt. Emme lähtöä, vaan sitä mitä jää jäljelle ja, että näemmekö me enää toisella puolella. Näemmekö me enää koskaan.